Viime aikoja ja suunnitelmia

Olen viime kirjoituksestani jatkanut armotonta mättämistä, ja vasta nyt olen jälleen saanut itseäni niskasta kiinni. Tiedän, etten välttämättä pääse tuon kirotun kymmenyksen alle ennen uuttavuotta, mutta teen silti parhaani.

Ei tällaista elämää nimittäin kestä. Päivät on täynnä ahdistusta, surua ja itseinhoa niin paljon, että tekee mieli lähteä kotiin kesken luentojen. Lisäksi pienikin avokin kosketus on tuntunut "piikiltä lihaan", olen hänelle marmattanut lihonneeni ja täten kaiken tuntuvan minulle kivulta (iho sattuu kun se on venynyt kai), eikä ole ollut minkäänmoista kiinnostusta sosialisointiin yleensäkään. Hyvä,että puhelimeen jaksaa vastata. Kuitenkin sieltä tulee kysymys: "No mitäs kuuluu? Mitä oot puuhastellut?", ja tuohon tekisi mieli kiljua inhoavani itseäni samoin kuin viimeiset seitsemän vuotta, että olen viettänyt viimeisimmät viikot ahmien ja kaikki aika onkin siihen ja itsesäälissä kieriskelyyn mennyt.

Nyt olen kuitenkin jälleen saanut tästä tarpeekseni, en kestä enää yhtään ahmintakertaa. Olenkin päättänyt yrittää elää ilman ahmimis"triggereitäni" mahdollisimman pitkään uuden vuoden (tai jo joulun) jälkeen. Jouluna kuitenkin on pakko (ja olen jo luvannut itselleni saavani) syödä liki päivittäin jotain epäterveellistä moskaa, minkä vuoksi tuo triggereittä täysin elo alkanee vasta siinä pakollisten sukulointien jälkeen.

Lisäksi olen luvannut itselleni, että kun pääsen siihen tästä -7kg -tavoitteeseeni, yritän tosissani lopettaa tupakoinnin. Paha tätä on kyllä tuttaville tai sukulaisille mennä kertomaan, minkä vuoksi olen vain vastannut kysymykseen "milloin oikein lopetat tuon tupakoinnin" sijoittavani tuon haasteen siihen "kun aika on kypsä, kuitenkin viimeistään silloinjasilloin".

En tosiaan ole varmaankaan pariin viikkoon lukenut yhtään blogeja tai visitoinut foorumeilla, sillä läski-inhotukseni toimii melkoisena muurina tuota vastaan. Lihottuani takaisin näihin ällömittoihin sieltä liki tavoitepainostani, äitinikin hehkutti laihtuneensa ihan vahingossa viitisen kiloa. Niinpä niin, nämä kaikki kommentit voisivat jäädä sanomatta, jos minun tiedettäisiin reagoivan niihin kolmen päivän seinien sisään linnoittautumisella.

Olenkin meinannut, että jos ikinä pääsen tuonne tavoitepainooni, menen hankkimaan "apua". Kerran ennen siis näin olen tehnyt, ja koska minua ei silloin normaalipainoisena otettu vakavissaan, on kai sitten pakko riuduttaa itsensä olemattomiin ennen kuin kukaan tajuaa, että "hei tollahan taitaa olla syömishäiriö". Vaikuttaakin aika paljon siltä, että suurin osa ihmisistä tunnistaa syömishäiriöksi vain anoreksian, eivät kai ole kuulleetkaan bulimiasta, BEDistä, ortoreksiasta tai EDNOSista. Tuo kokemukseni "avun hankkimisesta" ei tietenkään ole sovellettavissa läheskään kaikkiin terveysalan ammattilaisiin, mutta tuo yksi kirottu huono kokemus on aiheuttanut aika suuren kynnyksen ottaa itseäni tosissaan. En ole mitään.

Juu-u.... Tällaisia turinoita. Yritän saada aikaiseksi lukea blogeja ja muutenkin harrastaa sitä sosiaalista datailua, joka viime aikoina on jäänyt kiireiden vuoksi (nytkin kolme kirjaa luettavana ja pahavaikeakamala tentti edessä ensi viikolla). Hyvää joulunalusaikaa teille kaikille, ja vielä kanelintuoksuiset tervetulotoivotukset myös uusille lukijoille :)

Ristiriitaista kamppailua räjähdyspisteeseen asti

Viime kirjoituksen jälkeen on mennyt hyvin ja huonosti. Vanhoihin rutiineihin on vähän tullut palailtua, olen saanut liikuttua ja opiskeltua. Kuitenkin sortumista on tapahtunut liikaa - mun piti esimerkiksi olla loppuvuosi herkkulakossa, mutta poikakaveri osti mysliä ja kierre pyörähti kivasti edellispäivänä taas käyntiin. En tiedä enää, kauanko kestän tätä soutamista ja huopaamista.

Mietinkin viimeksi juuri eilen, mitä jos vain luovuttaisin, antaisin mennä ja söisin mitä haluaisin, miten paljon haluaisin ja milloin haluaisin. Unohtaisin kalorit, ravintoarvot, ulkonäön ja kaiken. Kuitenkin tiedän, ettei se ole mahdollista. Olen elänyt laskematta kaloreita ja syöden vapaammin, mutta kaiken aikaa taustalla on aina kummitellut pelko lihoamisesta ja toive laihtumisesta. Jos siis alkaisin tällaiselle linjalle, olisin ennen pitkää syvästi masentunut enkä sosialisoisi edes sen vertaa, että poikaystävän kanssa jaksaisin jutella. Tiedän tämän kokemuksen perusteella.

Olen niin lannistunut ja itseinhoinen tällä hetkellä. Vain vähän päälle kuukausi sitten olin tuosta sivupalkin tavoitteestani kilon päässä ja nyt olen jälleen lähtöpisteessä. Miten voin sallia näin käydä... Nyt tuntuu siltä, etten pääse ikinä tavoitteeseeni. Sirpukkakin kirjoituksessaan puhuu syömishäiriön kehittymisestä joko vaihtoehtoon A tai B, ja itse olen enimmäkseen tuota säälittävää, inhottavaa, likaista ja iukuisesti tavoitteitaan saavuttamatonta A-tyyppiä. B:stä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja onnistun tällaisena tyyppinä ajoittain elämään, kunnes taas lipsun pelkkään ahmintaan ja itseinhoon.

En kestä ruumistani. En kestä sitä, kun ajatukset pyörivät koko ajan vain ruoan, kalorien ja oman kehon ympärillä. En kestä omaa saamattomuuttani, sitä etten voi hyväksyä itseäni missään mielessä etenkään tuon pudotuksen nollauksen vuoksi - siis kun menin taas lihoamaan. Ei kukaan voi pitää minusta, jos en itse pidä itsestäni, enkä vain voi mitenkään pitää itsestäni ennen kuin olen luopunut ylimääräisyydestä. Jos tentistä tulee hyvä tulos, hymyilyttää se hetken. Sekunnin kuluttua päähän tulee väistämättömästi ajatus: Mitä väliä sillä on, kun en edes ole mitään?Eihän tämä ole mikään saavutus.


Laihduttamisesta en voi ikinä luopua, se on ainoa tieni onnellisuuteen. Niin monesti olen saanut todeta olevani onnellinen vain, kun olen onnistunut syömään mahdollisimman vähän ja/tai laihtumaan. Muu on vain sumua, pieniä ilonhetkiä, jotka sekoittuvat muiden joukkoon. Todellista onnellisuutta on mielestäni kokonaisvaltainen tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen.

  En tiedä mitä sanoa. Ei kiinnosta, en halua. Kun osaisi vain olla ajattelematta ruokaa ja syömistä. Voisin tähän loppuun vaikka liittää purkauksen, joka näissä tuskissa on syntynyt (henkilökohtaisuus-, latteus- ja klisheisyys-varoitus, huom!):

Todellisuus tummenee, vaikka silmät pysyvät avoinna
Olemus suurenee, iho ja lämpö tuntuvina
Väsyttää muttei uneta
Kammottaa ajatella huomista
Olemus, lämpö ja ahtaus leviävät
Hallinta katoaa, tunteet piirittävät
Helistetään toivoa ja aurinkoa vaan -
muutos tapahtuu huomenna jos koskaan.

Somethingshit

Jep, sama linja on jatkunut ja vaa'alla en ole uskaltanut käydäkään. Äsken meni aamupalaksi kolme sämpylää voilla ja juustolla ähkien ja inhoten sekä itseäni että niitä tuhottavia. Inhon määrä on siis tällä hetkellä noussut ainakin potenssiin viisi ja yritän keksiä tekosyytä olla syömättä tänään mahdollisesti avokin valmistamaa päivällistä.

Olen sekoillut erään kirjoitelman aikarajan suhteen, minkä vuoksi stressikin nousi viikonloppuna siihen toiseen potenssiin. Luulin, että kirjoitelman deadline olisi ollut ensi maanantaina, mutta se onkin jo tällä viikolla. Jes. Pari kirjoitelmaa siis tälläkin viikolla...

Tällä hetkellä en enää edes varsinaisesti pyri saavuttamaan tuota sivupalkin tavoitettani, mikä siis on about tästä painosta -8kg, tänä vuonna kun menee aivan mahdottomaksi. Sen sijaan yritän vain päästä sen kirotun kymmenyksen alle ja saada säännöllistettyä päivittäisen liikunnan. Pakko ainakin aloittaa ensi vuosi kevyemmin.

Aijuu, poikaystävä sanoo, että kun tarpeeksi hänelle jotain hoen, siitä tulee hänelle(kin) totta. Eli kun olen hänelle tässä läskiahdistellut (siiinä toivossa, että tuo sanoisi jotain "ethän sä mikään läski ole" tai jotain itsetuntoa kohottavaa), hänkin näkee minut läskinä - näin hän siis sanoi. Samalla tajusin, etten voi ikinä olla kaunis hänen silmissään, kun en voi sitä olla omissa silmissänikään. Jes.

Mitä muuta lisätä? Ahdistaa, stressaa, läskittää ja itkettää. Voisin mennä ja räjäyttää kaikki maailman leipomot, alkaa ylivaltiaaksi ja julistaa leivän teon kuolemanrangaistavaksi toiminnaksi. Tai sitten vain voisin olla syömättä sitä pullamössöä. Niin. Kumpihan olisikaan se realistisempi vaihtoehto.. (tämä räjäytyshomma ei ole mikään uhkaus vaan täysin fiktionaalista ja liioiteltua mielen angstia!)

JÄLLEEN

Tänään mun piti taas pitää leivontapäivä, kun on tullut kaikki pakastimen leipävarannot tuhottua. No, kuinkas sitten kävikään - ahmin koko leipäsatsin (pellillinen sämpylöitä) sillä kirotulla voilla ja juustolla. Olivat vielä vasten omaa makumieltymystäni, mutta silti ne piti syödä. Seurauksena tutut ja ah-niin-ihanaiset lamaannuttavat vatsakivut ja pari kumarrusta "posliinijumalalle".

En ole saanut aikaiseksi tänään mitään opintojen eteen. Piti tehdä yksi rästihomma, mutta aamulla sitten upottauduin datailun syvänteisiin, yritin paastota ja käytyäni kaupassa aloin leipoa. Ruoan kierrätyksen tuloksena jälleen väsyin ja nukuin kolmisen tuntia päikkäreitä. Jes.

Tällä hetkellä ahdistaa niin henkisesti kuin fyysisestikin niin, etten osaa tehdä mitään. Tahtoisin purkaa tuskiani jollekulle, mutta mulla ei ole ketään, kuka tietäis mun syömisvammailuista tällä asteella. Avokille on tullut ilmi, omien sanojensa mukaan, että "suhteesi ruokaan on häiriintynyt" , mutta hänellekään en ole kertonut "kierrätystoimistani". Samoin eräälle ystävälleni olen vuodattanut pari kertaa kännissä näitä asioita (laattailua lukuunottamatta), mutta hänen mielestään, kuulemma anoreksiaa vuoden sairastaneena, mulla ei oo mitään syömishäiriötä. "Ei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee."  

Tähän päätelmään olen nyt itsekin tällä viikolla kallistunut. Olen ikuisuus/jojolaihduttaja ja siinä kaikki. Pari päivää menee paastotessa ja kolmantena tapahtuu tuhoja. Varmasti jokainen ikuisuuslaihduttajakin tuskailee massansa kanssa päivittäin ja repsahtelee (tosin ei niin pahasti) kuten minäkin. Vaaka määrää, itkeekö koko matkan kaupungille asioimaan vai ei, vai lähteekö sinne ollenkaan (läski)ahdistuksissaan.

Jostain syystä vain tämä määritelmä ei kelpaa mulle. Mun mielestä mä olen enemmänkin kuin vain satunnainen laihduttaja, että tää että mun koko elämä ajatuksineen kaikkineen pyörii joka sekunti vain syömisasioiden, oman kehon ja näiden koktailin aiheuttaman ahdistuksen ympärillä, ei olisi mikään oma valinta. Eihän se olekaan. En tahdo tuskailla sitä, tuliko tomaatit punnittua oikein, uskallanko syödä omenasta enemmän kuin kuoret, yleensäkään millekään syömisasioille ei tahtoisi urhata kaikkea aikaansa ja ajatuksiaan, mutta näin vain on ja on ollut jo sen seitsemisen vuotta.

Pähkinänkuoressa: angst + ahdistus

Erilaista makeutusainetta

Jep, ostin vihdoin "laksatiivista oraaliliuosta", joka on käsittääkseni koostettu erilaisista sokereista, jotka vaikuttavat suolen sisältöä pehmentävästi. En muista, olenko koskaan juonut vihreää teetäni sitä tavalla tai toisella makeuttaen, mutta viimeistäänkin nyt olen näin tehnyt. Litku on nimittäin ilmeisesti hyvä sekoittaa esimerkiksi teehen, ja kun tuota tulee päivittäin juotua niin mikäs siinä. Maistuu oikeastaan paremmaltakin.

Laksatiivista tavaraa tarvitsen siksi, etten kestä mitään kolmen päivän "tyhjennysväliä", tahdon sen vähintään joka toinen päivä. En ole aikeissa ryhtyä säännölliseksi käyttäjäksi, vaikka tavara onkin päivittäiseen käyttöön sopivaa.

Tällä hetkellä olen hyvillä mielin, jälleen innostunut opiskelusta ja stressaan tietenkin tehtäviä kirjoitelmia sun muita esitelmiä ja tenttejä. Ei tähän väliin oikeastaan muuta asiaa ollutkaan, kunhan tahdoin laittaa itselleni ylös tämmöisenkin kokeilun tai tiedon.

P.S. Lämpimät ja myöhästyneet tervetulotoivotukset kaikille lukijoille tähän väliin! :D

Muistutukseksi itselle

Kokoan tähän nyt vähän faktaa ja sääntöä itselleni muistutukseksi, että kuinka asiat rullaa parhaiten mulla.

Älä leivo itseksesi, pidä huoli että on joku syöjänä

ABC ei toimi, oltava yksi mättöpäivä viikossa

Blogeihin yms. syventyminen vasta velvollisuuksien jälkeen

Olen tässä siis pariin otteeseen "kokeillut" ABC:a, mutta jotenkin se pilkuntarkka päivittäinen kalorimäärä ei toimi mulla. Itse toimin paremmin, kun syön vähän vapaammin. Kaiken lisäksi en edes yhtenäkään päivänä ole päässyt siihen "päivän kalorimäärään", aina on jäänyt alle.

Olen tänään, kuten koko viikon torstaista eteenpäin, lueskellut sh-artikkeleita, blogeja ja muita tekstejä. Tänään jo aloin sitten panikoida esimerkiksi rasvan puutetta ja liian nopeaa laihtumista, ja päätin syödä leipää. Leivoin jälleen pari kokonaista kakkoa, ja söin puolitoista. Voineen ja juustoineen. Olo on täysin epäonnistunut ja pahoinvoiva. Mikä on pahempaa kuin neljä mättöpäivää viikossa? - Viisi mättöpäivää.

Paljon on tullut katseltua kuvia esimerkiksi blogien pitäjistä ja niin monesti todettua, etten ikinä tule saavuttamaan jo kauan ihannoimaani ja tavoittelemaani kehoa. En ainakaan tällä menolla. Koko kehoni on yksinkertaisesti vain leveä ja lyhyt (tappimainen ruumiinrakenne synnyttäjän lantioluilla ja leveillä hartioilla), eikä siitä mitenkään voi muodostua kapeaa ja pitkää. Ehkä kuitenkin kun kehon läskit eivät tunnu, siis tarpeeksi laihduttuani, voin olla onnellinen tällaisessa pötkyläruumissa rumine kasvoineni.

"Hello darkness my old friend"

En mennyt eilen luennolle. Lähdin polkemaan vesisateessa kauppaan tuhottuani avokin pöydälle jättämät sämpylät. Ostin mättöä, joita kotona kierrätin vatsani kautta vessaan. Kierrätin ruokaa eli rahaa ainakin viitisen kertaa eilen.

Eilisen piti viimeistään mennä hyvin. Olen jo tuhottoman paljon jäljessä loppuvuoden aikataulustani, mutta tahdoin vielä eilen suorittaa viimeisen ruoankierrätysrituaalin tänä vuonna (toivottavasti).

Mittailinkin juuri itseäni. Olen ihan mittanauhankin mukaan lähtöpisteessä, eli totaali luuseri - sietämätön olento, joka ei ansaitse elää. Kuitenkin eilen illalla muistin vanhan minäni. Tämäkin minä oli jo paljon kokenut mm. bulimareksiaa, mutta noina aikoina olin onnellinen. Menin minne halusin, miten ja milloin halusin, ja aina onnistuin pitämään hauskaa. Tällä hetkellä olen pirttihirmuuntunut tiukkapipo, joka lihoo.

Kurkkukivuissani ja henkisesti jopa olemattomuuden tasolla ollessani ruoankierrätyksen ja -ahmimisen aiheuttaman synkkyyden ja itseinhon maailmoissa surkuttelin, miksei vain ihmiselle riittäisi numerot. Miksi ruoan pitää maistua joltain, miksi sitä pitää valmistaa ja maustaa ja syödä. Mieluummin söisin puhtaita numeroita, enkä mitään susia lampaiden vaatteissa. Jos minun pitäisi luopua jostain aististani, olisi se ehdottomasti makuaisti.

Tänään pitäydyn linjassani. En kestä enää itseäni. Kaiken tämän ahmimisenkin olisin varmasti voinut välttää, jos olisin voinut purkaa ahdistustani perinteisesti viiltelyyn. Kuitenkin olen jo kauan aikaa sitten luvannut avokilleni, etten enää ikinä sitä harjoita. En tahdo valehdella hänelle, enkä oikeastaan enää lisää arpia.

Pitää lähteä kaupungille, ihmisten keskelle. Ahdistus.

Hetki omaa aikaa

Saan nyt olla noin viikon omissa oloissani, kun avokki sai itselleen vapaa-aikaa ja lähti sukuloimaan. Olen nyt hyvillä mielin, vaikka pelkäänkin reagoivani yksinäisyyteen sillä inhottavalla täytän-tämän-tyhjyyden-ja-yksinäisyyden-tunteen- menetelmällä, vaikken ole varma, päteekö kohdallani syöminen moisiin tunnistamattomiin alitajuisiin tekijöihin. Enhän edes tiedä, kärsinkö jostain yksinäisyydestä, kun silloin useimmiten tulee ahdettua vatsa kipeäksi.

Ennemminkin sanoisin ahmivani yksin ollessani vain ja ainoastaan sen takia, että häpeän syödä muiden edessä tai läsnäollessa. En ole ikinä ennen osannut yhdistää tuota yksinäisten hetkien hyväksikäyttöä nurinperiseen merkitykseensä, ennen kuin eräältä nettituttavalta sain tällaisin kommentin.

Joka tapauksessa, tänään suunnitelmissa on karmaiseva kaupassa käynti, dieetin suunnittelua (kun eilinenkin meni pannukakuksi HEHHEH - no, oikeastaan 1,5 kokonaiseksi leiväksi päällysteineen) sekä erään kirjoitelman loppuun saattaminen. Tosiaan, pärjäsin eilen loistavasti koko päivän melko minimaalisella ruokailulla, mutta leivottuani ja istuttuani telkkarin eteen, päässä naksahti ja ahmin. Vaikka tiesin, kuinka paljon olin käyttänyt jauhoja ynnä muuta turhaa leipien tekoon, annoin mielihalun viedä verukkeella "loppuvuoden elän tiukasti". Ei näin.

Olen tässä viime aikoina lueskellut Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä ja ihastunut kyseiseen teokseen. En ole koskaan lukenut sh-aiheisia kaunokirjallisia teoksia, mutta väittäisin tämän toimivan minulle niin, kuin monelle Marya Hornbacherin Elämä kateissa -teoksen: samaistuttavia kohtia ja lauseita löytyy melkein joka aukeamalta. Sallikaa minun sitatoida:

Mutta minullapa on ollut hänet, minun on suotu tuntea tuo sydän, tuo jalo sielu, jonka läheisyydessä olin mielestäni enemmän kuin olinkaan, koska olin kaikkea mitä saatoin olla. Hyvä Jumala! Eivätkö käytössäni olleetkin silloin sieluni kaikki voimat?

Kyseisessä kohdassa siis nuori Werther tuskastelee 'kiellettyä rakkauttaan' erästä naista kohtaan. Kuitenkin tässä tunsin hirvittävää samaistumisen tunnetta: Vain vähän aikaa sitten vielä minulla oli jotain, jonka ansiosta olin enemmän kuin olinkaan + miljoonia muita mielleassosiaatioita kyseisestä pätkästä ja muista teoksen kohdista. Olin hetki sitten pienimmilläni ikinä ja olin mitä onnellisin. Kaiken kaikkiaan, jos tuntee jonkin raastavan sieluaan, on tähän teokseen helppo mielestäni samaistua; suosittelen sitä myös ylitsepursuavien aforismiensa vuoksi kenelle tahansa.

Kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja erään tulevan luku- ja kirjoitusprojektin suoritettua, luen vihdoin sen Hornbacherin. Tällä hetkellä vain on vielä esimerkiksi tätä kirjoitelmakurssia jäljellä kaiken muun lisäksi, että taitaa mennä kirjan lukeminen joululle. Joululle? Loistavaa, lisää stressattavaa.

Lähtöpisteessä

Tällä hetkellä on menkat ja älytön läskiahdistus muun kiireahdistuksen lisäksi, sillä kävin herättyäni vaa'alla ja se ilmoitti painokseni lähtöpainoni, eli yli sen kirotun kymmenyksen.

Nyt otan tosissani itseäni niskasta kiinni. Aloitan jonkun jännän dieetin, minkä modifioin itselleni sopivaksi. Yksi mättöpäivä viikossa (meni jo eilen, sillä tämän dieetin piti alkaa jo eilen). Ensisijaisen tärkeää olisi päästä pois tästä hiilari- ja suklaakoukusta. Niin hyvin osasin elää ilman ja pääsin pienimmilleni ikinä ja nyt tuo kaikki on vain kitkerä muisto, kun vartaloni hyllyy jokaisella ottamallani askeleellakin.

Tahtoisin tällä hetkellä vain niin kovasti hyväksyntää. Surullista, mutta totta. Opinnot ovat alkaneet luistaa, mutta paino on hilautunut kauhistuttaviin lukemiin. Tahtoisin kuulla esimerkiksi poikaystävältäni hänen pitävän ulkonäöstäni, mutta tällaisia kohteliaisuuksia (kuten myöskin rakkaudentunnustuksia) en ole saanut häneltä kohta vuoteen. En väitä, että itsetunto-ongelmani ovat hänestä riippuvaisia, mutta olisi se varsin jykevä shotti saada kuulla pitkästä aikaa jotain hyvää itsestä. Viime aikoina olen häneltä vain saanut kuulla olevani epäsosiaalinen, laiska, tylsä ja frigidi. Asioita, jotka pitävät paikkaansa, mutta mitä nainen ei todellakaan halua kuulla rakastetultaan. Hän sanoo näitä vain, jotta tiedostaisin ongelman ja tekisin niiden eteen jotain, mutta en osaa. En voi tuosta noin vain muuttua sosiaaliseksi, en halua joka viikonloppu lähteä ryyppäämään ollakseni jännä, eikä minussa ole mitään nappia, mistä "sytyn" halutessani. Vain laiskuutta osaan työstää.

Tänään otan rutiinini jälleen kokonaisvaltaisesti takaisin päiviini. Ne tuovat turvallisuudentunnetta, vaikka välillä tuntuvatkin väkinäisiltä ja epämiellyttäviltä. Esimerkiksi liikunta on yksi rutiini, josta ensimmäisenä tahdon laistaa. En kuitenkaan kestä itseäni enää päivääkään tässä hyllyvässä, vaatteiden kiristmässä kehossa. Mässäily saa minut vain väsyneeksi ja lamaantuneeksi, hukkaan tuhansia tunteja hetkellisen mielihyvän saavuttamiseen, joka kuitenkin taas hetken kuluttua iskee takaisin mieleen hirvittävänä itseinhona ja masennuksena.

Haen uuden ruokapäiväkirjan ja toivon sen tsemppaavan minua edes vähän eteenpäin. Tästä painosta nyt sitten blogini tavoitelistankin mukaan kahdeksan kiloa pois, ja voin olla tyytyväinen uutenavuotena. Toivon vain, että tällä hetkellä on vielä turvotusta hiilarimässyistä ja menkoista, ettei paino tosissaan ole tuo silmiä ja mieltä raiskaava tuholaisluku.

Jännää, kuinka yksi esine voi niin helposti muodostua pakkomielteeksi. Ei nyt tietenkään vaaka kaikkea kerro, mutta itselleni se on melko totuudenmukainen tuomitsija. Tällä hetkellä vaa'an lisäksi ansaittua tuomiota julistavat vaatteeni: yksikin toppi, joka ei ikinä ole puristanut tai kiristänyt, on tällä hetkellä ylläni kuin makkarankuori. Kuka tällaista oloa kestää? Koko ajan iho kihelmöi, läskit painautuvat kehoa vasten ja iho särkee läskien määrästä.Tarvitseeko edes sanoa, että tällä hetkellä inhoan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Onkin sanottu, että jonkin asian arvoa ei tiedä, ennen kuin sen menettää. Minulla oli pieni paino, ja nyt tosissaan tiedän mitä se minulle merkitsi, vaikka se silloin tuntui riittämättömältä.

Järjestelmällisyyttä

Mun on pakko alkaa tosissaan aikatauluttamaan vapaa-aikani ja luomaan järkevät syömismetodit. Oon koko viikon mennyt nukkumaan jossain kolmen aikoihin ja herännyt yhdeltätoista aamulla, mikä taasen on pilannut koko päivän. Koulujuttuja ei ole tullut hoidettua vaan olen dataillut, leiponut ja syöpötellyt kaiken tehokkaan aikani.

facilitator.fi

Tällä hetkellä suunnitelmissani on - eilisen mätöksi menneen päivän jälkeen - sallia itselleni yksi mättöpäivä viikkoa kohden. Liikuntaa on lisättävä eli aikataulutusta tehtävä. Olen nyt innostunut leipomaan leipää ja se on tällä viikolla syönyt leijonanosan ajastani. Eilen sitten muun muassa söinkin pellillisen leipää (pitsapohjamaisesti tehty) sen suklaalevyn ja muun scheissen lisäksi. Oi tiukkaa itsekuriani, ih!

Niin, eilen jo tiedostin, että jos otan tuosta nyt yhden palan, syön niin kauan että mahani tulee kipeäksi. Tämänkin tiedostaen annoin mennä. Samassa päätin, vaikka viikkooni olikin jo mahtunut yksi mättöpäivä, että pidän tästä eteenpäin sen yhden laskemattoman mättöpäivän viikossa. Tai ehkä jokin rajoitus olisi siinäkin hyvä olla. Kehittelen ideaa maanantaihin asti.

Pitäisi käydä kaupassa hakemassa lisää jauhoja ja limsaa. Pitäisi lukea 300-sivuinen kirja kahdessa päivässä. Pitäisi kirjoittaa muistiinpanoja puhtaaksi. Pitäisi täytellä kelalappu. Pitäisi siivota. Pitäisi ehkä aikatauluttaa maanantaista eteenpäin vapaa-aika niin täsmällisesti, että voisin jatkossa viettää rennompia, oikeasti vapaata aikaa viikonloppuisin.

Valmistin jälleen tuommoista eilenkin ahmimaani elovena-pussin kyljestä olevasta reseptistä kauraleipää pellillisen, ja söin satsin, kuten eilenkin. Miten yhden ihmisen vatsaan mahtuu edes kerralla moinen määrä jauhomössöä?? Tätä poikaystävänikin kauhisteli. No, näin meni tämäkin päivä ahmimiseksi. Pian käyn kaupassa ja ostan kunnolla mättöä, syön vatsani kipeäksi ja oksennan koko illan, sillä poikaystävä lähti kavereittensa kanssa jonnekin illanviettoon. Ah, mitkä suunnitelmat.

Oppimattomuus on synti

Ihmiset, jotka eivät opi virheistään tai muutenkaan tekemisistään, pitäisi tuomita ikuiseen kadotukseen, eli näiden ihmisten pitäisi vain lakata olemasta. Jos he toistavat alituiseen samoja virheitä, aiheuttavat he joko itselleen, muille tai sekä itselle että muille ihmisille alinomaan tuskaa.

Oppimattomuudesta tuomittaessa mun pitäisi syntyä yhteensä miljoona kertaa ja joka kerta vaan katkaista elämä tosta noin vain. Niin paljon olen tehnyt elämässäni virheitä, joista en ole oppinut, että ansaitsisin monenkertaisen elämänlopettamisrangaistuksen. Lopulta totta kai lakkaisin kokonaan olemasta, kunhan riittävästi olisi elämä päästetty käyntiin ja kylmästi katkaistu virheitteni typeryyden ja uusiutuvuuden vuoksi.

Pari päivää sitten otin itseäni niskasta kiinni. Parin viikon takainen elämäntyyli ja ajatusmallit istuutuivat vankasti jälleen pääni valtaapitäviin penkkeihin ja sain taas elämäni hallintaan. Kaki päivää meni loistavasti. Tänään kuitenkin, kun olin jo tarpeekseni syönyt, avopuolison lähdettyä asioitaan toimittelemaan annoin jostain sairaasta syystä itselleni luvan mennä syömään eilen leipomani sämpylät. Nämä olivat siis täysin ohjeen mukaisesti tehtyjä (valmistuksessa käytetty mm. sokeria sekä öljyä ja juustoraastetta) ja kokoluokaltaan jotain muuta kuin sämpylöitä.

Mieleni teki syödä lämmintä ruokaa, mutta söinkin hedelmää. Sitten vain luovutin kaikki ajatukseni televisiolle ja hetkelliselle mielihyvälle ja menin keittiöön etsimään vielä lämmintä ruokaa, kun teki mieli. Vihaan oikeasti tuota sivulausetta enemmän kuin mitään muuta itsessäni. Päätin sitten huitaista naamaan yhden sämpylän. Sitä syödessäni totesin homman olevan typerää mauttomuutensa vuoksi, joten asian sikseensä jättämisen sijaan jostain anteeksiantamattomasta hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen päätin päällystää puolikkaat voilla. Sen syötyäni pirahti tottakai päässäni "kaikki tai ei mitään"-sireeni soimaan ja söin loputkin sämpylät, päällystäen ne vielä tuhoisammin voilla sekä juustolla.

... tänään meni kutakuinkin näin (kaiken muun lisäksi!)

Illaksi onneksi oli sentään luvassa vielä vähäsen liikuntaa, tosin ei ollenkaan niin paljoa, että olisin ton kaiken kuluttanut. Vähän pyöräilyä, näin sen tytön johon uskon avokkini olevan ihastunut (enkä ihmettele) ja tunsin itseni koko miittingin ajan masentuneeksi manaatiksi, joka vie kaiken tilan ja ilon muilta. Välillä noista aatteista pystyi irtautumaan kun ympärillä oli muuta, mihin piti keskittyä.

Kelalle en ole vieläkään saanut tarinoitua opintojen hidastumissyitä, ehkä sitten huomenaamulla. En saanut eilenkään oikein hoidettua opinnollisia toimia, minkä vuoksi kierin sängyssä ainakin pari tuntia saamatta unta murehtiessani ajanhukkaustani. Tänään kieriskelen sitten syömisten, sen tytön sekä edelleenkin opintojen suhteen saamattomuuden vuoksi.

Turhaa

Olen viimeiset pari viikkoa nyt virallisesti mättänyt vähintäänkin joka toinen päivä karkkia, pastaa, leipää ynnä muuta sontaa. Olen myöskin virallisesti jälleen kirotun kymmenykseni yläpuolella. Avokki tuntuu inhoavan minua tai karttelevan, ei tahtoisi minun olevan paikalla tai varmaankaan edes olemassa. Se on muuttunut. Emme osaa puhua.

Tänään vihdoin pidän sen kauan aikomani paastopäivän ja palaan normaaliin elämääni. Tässä nyt on kuitenkin parin viikon sisällä ollut tenttejä ja muita rasittavia opiskelu- yms. velvoitteita (tuli se kirje kelaltakin opintojen liian hitaasta etenemisestä), eikä opistolla käynti ole ollut niin säännöllistä kaikkien maailman peruutusten ja kurssien loppumisen vuoksi.

Pyrin ottamaan tavoitteekseni käydä päivittäin edes tunnin pituisella kävelylenkillä, hölkkä tai juoksu vaatii minulta erityistä suunnittelua ja psyykkausta kun en moisesta oikein nauti. Omistan vain yhden parin urheilurintsikoita (en ole saanut toisia ostetuksi pihiyttäni), enkä jaksa niidenkään kanssa räpeltää, mikä entuudestaan nostaa kynnystä lähteä hikilenkeille.

Masentaa ja stressaa. Inhoan itseäni entistä enemmän tämän kahden viikon kurittomuuden vuoksi. Mättöä eikä mitään korvaavaa toimintaa kuten liikuntaa tai paastoa välissä. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada nyt edes tuon liikunnan aloitettua. Hiilarihimoa vastaan en vieläkään osaa taistella, mutta yritän opetella sitä uudelleen. Ei mitään uutta siis.

Itsesabotaasi

Olen nyt virallisesti lihonut viikossa yli neljä kiloa. Kaikkein pienimmästä painostani ikinä. Viikko sitten aloin mässätä suklaalla, leivällä, juustolla ja kaikella mahdollisella. Sama linja on jatkunut päivittäin ja huomenna lähden sinne äitini luo. Ainakaan ei voi valittaa minun laihtuneen.

Tämä on itsesabotaasia puhtaimmillaan. En saa katkaistua kierrettä. En tajua, mikä tähän ajaa. Miksi?

Rangaistuksen aikakausi

Eilenkin meni aamupäivällä ainakin puoli pussia leipää juustoineen ja voineen. Söin masennukseen kai, en edes tiedä miksi. Tämä tapahtui aamupäivällä herättyäni, loppupäivän join zeroa ja vettä ja kävin saunassa sekä kolmen kilsan kävelylenkillä. Muutos: -300g. Loistavaa. Nämä kilot varmasti ovat tosissaan tulleet jäädäkseen.

Niin kuin en jo valmiiksi vihaisi itseäni tarpeeksi. Oli viikko sitten menkat ja sen jälkeen iski mukava, perinnöllinen vaiva joka aiheuttaa kipua pitkin päivää. Sama vaiva jatkuu vieläkin. Tämän takia emme ole nyt sitten avokin kanssa pariin viikkoon "olleet lähekkäin" ja kaiken lisäksi tuo on alkanut käydä enemmän kaupungilla juomassa ja puhuu hyvin usein eräästä koulutuksessaan olevasta, ikäisestäni unelmatytöstä. Loistavaa.

Tekisi mieli vain turvautua vanhoihin keinoihin tai ottaa uusia järeämpiä käyttöön. Eilen päätin alkavani tänään melko tiukalle dieetille, mutta ei riitä. Vatsa ei oikein ole tässä viimeisen parin viikon aikana oikein toiminut, minkä vuoksi olen vakavasti harkinnut laksojen ostamista. En vain sinänsä tahtoisi edes kokeilla, pelkään jääväni koukkuun eli loppujen lopuksi joutuvani syömään niitä koko loppuikäni elimistön adaptoiuduttua niihin. Mutta jos vain kerran kokeilisi...

Masennuksentapainen vaivaa, eikä liikunta, sosialisointi tai yleensäkään asunnosta poistuminen kiinnosta pätkääkään. Pari vuotta sitten mökitinkin kotonani melkein kokonaisen vuoden todennäköisesti masentuneena. En osaa sanoa, onko masentelu sittemmin yhtäjaksoisena jatkunut, mutta nyt ainakin mieli on ollut jo pitempään mustana. En kehtaa edes mennä mihinkään lekurille tästä puhumaan, vaiva on kuitenkin vain hetkellinen ja sitten hävettää ajan vienti muilta sitä oikeasti tarvitsevilta. Tahtoisin vain saada tehtyä jotain sille ahdistukselle, joka iskee aamuisin ja etenkin luentojen alkamisajan kynnyksellä. Kun vain asuisin yksin, olisi oma pieni pesä eikä kaapissa yhtään leipää, maitoa tai muuta turhaa scheisseä.

En tiedä, mitä varten olen alun alkaen tämänkin blogin luonut, mutta päiväkirjana tätä itselleni pidän. Tahdoinkin tällä kertaa tehdä huomioinnin tästä surkeasta olotilasta sekä dieetin alkamisesta. Sekavaa tajunnanvirtatekstiä...

Alamäki jatkuu

En oikeasti tajua, mikä ihmeen itsesabotaasin aikakausi tällä hetkellä vallitsee. Eilen avokkini lähtiessä kaupungille ottamaan kuppia söin vielä makaronimössöä ja puolikkaan leipäpussin voineen, juustoineen ja kaakaokuppeineen, vaikka kello oli jo liki 11 illalla. Näin aamupainoni on jälleen noussut puolella kilolla.

Tahdoin olla synttäreinäni pitkäaikaisessa tavoitepainossani, mutta nyt siihen on jälleen liki neljän kilon matka. Vielä pari päivää sitten siihen oli kilon matka. En tajua, mikä ihme minussa otti vallan. Työnsin syrjään kaikki viimeaikaiset periaatteet ja vain mätin ruokaa ajattelematta muuta kuin sen "ihanaa koostumusta ja makua" - yöh. Synttärini siis ovat tiistaina, enkä usko että mitenkään, edes nestepaastolla, pääsen takaisin tavoitteitteni tienoille. Tämä on lopullisesti lihottua painoa, mikä on itsekurin puutoksen seurausta.

Vihaan itseäni enkä saa mitään aikaiseksi. Ensi viikolla on kaksi tenttiä, joihin pitäisi lukea, mutta minä murhedin painoani ja tuskastelen, kuinka saisin painoni nyt parissa päivässä putoamaan sellaiset kolme kiloa. Tämä taas on niin mahdotonta ottaen huomioon nämä mättöpäivieni aikana lisätyt kalorit, että moinen ajattelu on turhaa. Niinpä niin, kaivan itselleni kuoppaa.

Eilinen meni vielä kaiken lisäksi hyvin siihen asti, että poikakaverilta jäi se ruoanloppu syömättä. Ihan yhtä hyvin kuin olisin voinut heittää sen roskiin, päädyin ahmimaan sen ja laukaisemaan näin hiilarihimon.

Kuriton kakara. Tälläkin hetkellä tahtoisin syödä leipää ja leipää ja lisää leipää, mutta tiedän tasan, että ajatus on mahdoton. Jos vielä viiltelisin, olisivat käteni jo ainakin kolmesta paikasta auki.

Jotain rangaistusta kehiin.

Tunnustus

Lähdin kuin lähdinkin luennoille vielä mättöjeni jälkeen. Toisen luennon aikana, professorin puheen kulkiessa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, miksautui päässäni kuva täydellisestä mättöpäivästä. "Kuitenkin on jo päivä mennyt täysin pilalle - miksen sitten ottaisi siitä kaikkea irti?"

Kaikenkaikkiaan eilen meni siis aamuahminnan jälkeen:

• Viennetta-jäätelökakku
• 200g sipsejä
• yhteensä päivän aikana pussillinen vaaleaa leipää paksuilla voi- ja juustokerroksilla, osa vielä pestollakin
• kuppi kaakaota
• Geisha-levy
• ainakin 4/5osaa valkkaripullosta
• noin puolet 40% viinapullosta (joka siis oli 35cl)
• jogurttia kaakaojauheella epämääräinen määrä
• omena

Jotain taisi unohtuakin. Noh, kuitenkin tästä seurauksena oli aamulla +2kg ja armoton närästys ja turvotus. Nyt pää on tyhjä.
Siltikin olen suunnitellut viettäväni tällaisia totaalisen tuhon päiviä aina silloin tällöin. Sairasta. Hävettää.

Hyökkäävä hiilarihimo

Täydellinen itsekurin kadotus vallitsi minut noin tunti sitten. Avokki lykkäsi syötäväkseni puuronsa lopun (hillolla, voilla yms scheissellä) ja minähän söin sen, sillä hän istui vieressä kuin valvomassa. Poistuttuaan asunnostamme päätin, että saan syödä pari mättöleipää kun eilisen menin pelkällä aamupalalla. No, söin sitten pari vaalean leivän viipaletta voilla, juustolla ja kurkulla.

Hiilarihimo yltyi ja valtasi mieleni niin, että järkeni ja tilanteentajuni sumeni täysin. Pian olin syönyt jo kahdeksan moista leipää ja olin lämmittämässä itselleni hyvin juustoista makaronimössöä ison annoksen. Muistan miettineeni tupakalla käymistä. Pian sitten kourassani olikin hätävaraherkkuni, jogurttia kaakaojauheella. Tosin tätäkään ei ollut pitkään enää muuta kuin lautasten reunoilla julistamassa maailmalle, mitä olenkaan tehnyt.

Näin siis käynnistyi päiväni täydellisellä epäonnistumisella. Tyhjentymisestä ei tullut mitään, säälittävää kakomista ja tiputtelua vainen. Puolen tunnin päästä pitäisi lähteä koululle, mutta tahtoisin vain jäädä kotiin apatiseeraamaan, inhoamaan itseäni, hoitamaan rästihommia ja nukkumaan. Niinpä niin, olisin voinut vaikka vielä nukkua tunnin torkut sen sijaan että ahmin päälle kuusikymmentä minuuttia vailla järjen häivää.

Kuitenkaan en sinänsä voisi olla menemättä: pitää hakea muutama oppimatsku joltain opettajalta ja kaksi luentoa kuuluisi myös päiväohjelmaan. Tällä hetkellä vain ahdistus on niin kova, että hädin tuskin pystyn kuvittelemaan lähteväni ulos ovesta istumaan ja kirjoittamaan kynä sauhuten neljän tunnin ajaksi. Lisäksi ulkona on hyytävän kylmä ja matkallani opistolle olisi vielä sellainen miljoonan kilometrin mittainen silta, jolla tuuli lähes pysäyttää liikkumisen kelillä kuin kelillä.

Ahdistuskierre: söin liikaa ja ahdistaa, pitäisi liikkua mutta opistolle lähtö ahdistaa, tahtoisin nukkua mutta pitäisi mennä opistolle ja omatunto soimaa ja oma saamattomuus ahdistaa vielä enemmän. Katsotaan nyt, kuinka käy.

Vihaan itseäni. Kuinka saatoin antaa näin käydä... huomenna pitäisi vielä ehkä ryypätäkin. JES.

Koettelemus

Kauhistuttaa kirjoittaa näin usein blogiin, etenkin kun voisi olla muutakin tekemässä, mutta tahdon kirjata ajatukseni ylös. En oikeastaan osaa hyvin perustella, miksi kirjoitan asiani nettiin kaikkien ihmisten saataville, mutta luulisin siinä vaikuttavan ensinnäkin tavan helppouden ja nopeuden sekä "liikkeelle potkimisen". Näin kun annan itsestäni julkisesti ilmi asioita, joista en kellekään edes puhu, saan tavallaan vahviketta siitä - en voi valehdella ja kaunistella asioita, kuten usein päiväkirjani suhteen käy.

Tänään tulin kotiin ja löysin liedeltä poikaystävän kattilaan jättäneen aamupuuron. Olen äärimmäisen vastahakoinen heittämään hyvää (ja itse ostamaani) ruokaa menemään, joten tavalliseen tapaan söin sen. Reilu lautasellinen puuroa, johon olin lisännyt avokin mieliksi voita. Annoin mennä ja maistelin sitä. Tykästyin makuun ja koostumukseen ja tein pienen annoksen mikropuuroa lisää, päätin viettää mättöpäivän. Siihen lisäsin sokeria. En pitänyt siitä, mutta söin sen siltikin pois ja tein jälleen uuden, hieman isomman annoksen mikropuuroa. Siihen lisäsin hieman enemmän sokeria. Maku oli järkyttävä, vaan itsepäisesti söin sen pois. Koko kehoni tuntui valtaavan asunnon alat turvotuksella ja pahoinvoinnilla, ja siltikin tein vielä pienen, täydellisen annoksen mikropuuroa. Viimeisestä puurosta olo jäi jokseenkin tyytyväiseksi. Luonnollisesti menin tämän puolituntisen session jälkeen vessaan pyrkimään eroon pahoinvoinnistani.

Olo tulikin paremmaksi, mutta hiilarimässy+tyhjennys - krapula alkoi tavalliseen tapaansa vaikuttaa: kamala väsy ja viha omaa elämääni kohtaan alkoi huokua kehostani koko kämppään. Jälleen olin kuluttanut päivästäni vähintäänkin puolikkaan tunnin näin turhaan ja typerään toimitukseen. Päätin kuitenkin, että tämä mättöpäivä oli ansaittu ja menin nukkumaan itseäni sen suuremmin soimaamatta. Nukuin semmoiset kolme ja puoli tuntia, ja huomenna palautettava novellianalyysi on vasta puolivälissä. "Mahtavaa - sitä saat mitä tilaat, ahne sika!"

Tiedän nykyään olevani pikkusormen-antamalla-lähtee-koko-käsi -tai kaikki-tai-ei-mitään -persoona, minkä johdosta pelkään huomista kuin ruttoa. En saa, en voi, tämä ei saa mitenkään enää ikinä toistua. Vaan on ennenkin toistunut. Näinä kaikkina häröilyvuosinani en kuitenkaan ole leimannut itseäni kaikki-tai-ei-mitään -persoonaksi, minkä väittäisin haitanneen ahmimiskierteitä. Nyt kun tiedostan tämän piirteeni, tiedän minun toimivan paremmin kun en antaudu kiusauksille (hehheh, en ole koskaan tykännyt kiusauksista).

"I learned something today, you see,..." : en pidä puurosta ja voi sekä sokeri maistuvat pahalta. Tämän kun saisin tiedostettua sitten äidilläni kun tämä lyö naamani eteen pussin vaaleaa leipää lisukkeineen ja kehottaa syömään..."Oothan sä ennenkin noista tykänny". Yksinään ahmiminen tai ahmimisen salliminen saa myöskin kirjautua mustalle listalleni. Pelkään, mitä ahnas ja likainen mieleni vielä saa aikaiseksi - en tahdo enää ikinä palata siihen vuosia kestäneeseen jokapäiväiseen ahmimiseen ja vaa'an tuominnan tuskasteluun.

Siinäpä jälleen epämääräistä tajunnanvirtaa muistiin tarpeeksi. Nyt jatkan novellianalyysiä.

Mielen mutkia muistoihin

Elämässäni ilmeisesti vallitsee tällä hetkellä uudenlainen vire ja asenne, jonka koen vaikuttavan positiivisesti toimintaani ja päänsisäiseen maailmaani. Olen omaksunut tai vähintäänkin omaksumassa vanhaa tuttua mottoa "älä jätä sitä huomiseen, minkä voit tehdä jo tänään". Tottakai totuttelu vie aikansa, mutta perusperiaatteen olen jo sisäistänyt; itsen repiminen pois tutuista rentoutumiskeinoista (television tai netin tuijottelu) on vielä työn alla. Tästä todisteena tämä hetki: pitäisi kirjoittaa analyysiä, mutta sen sijaan kirjoitan ajatuksiani julki...

Tahdoin vain tehdä itselleni merkinnän jonnekin varmaan paikkaan eritoten siitä, että tänään, varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni sitten itsenäisen ajattelun alkamisen, kieltäydyin syömästä täysin omatoimisesti. En syönytkään eväslounastani, sillä minun ei tehnyt mieli enkä liioin nälkääkään kehossani tunnistanut. Täysin uusi tunne: pystyn itsenäisesti vaikuttamaan toimintaani! Tämä toki on itsestäänselvyys kaikille perustavalta luonteeltaan funktionaalisille ihmisille, mutta minulle, BEDinsekaista syömishäröilyä jo seitsemättä vuotta toimittaneelle, tämä on SUURI askel kohti ahdistamattomampaa elämää.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kehoni ylitsepursuavaisuus sekä tekemättömät työt ahdistaisi minua.  Vaikka aamupainoni on pienimmillään koskaan, en huomaa muutosta parin kilon takaiseen olemukseen, jota ylläpidin melko pitkään. Kasvoni, käteni, jalkani tai vatsani eivät ole kaventuneet, vain vaaka näyttää pienempää lukemaa. Olenkin itseäni kironnut siitä, kun lopetin hölkkäämisen aloitusyrityksen kesken, sillä senaikaista reisien tilaa ei ole enää, vaikka anaerobinen liikuntani on pysynyt ainakin jokseenkin ennallaan. Liikunnasta en kuitenkaan jaksa enää stressata. Mikä ei toimi mulla, ei vain toimi. En erityisemmin nauti kävelystä, vaikka sitä tulee tilaisuuden tullen harjoitettua. Kunhan jotenkin liikun, en sen suuremmin ala itseäni soimata. Tämän vuoksi talvi jo kauhistuttaa - en varmasti liiku senkään vertaa hyötyliikuntaa kuin nyt. Pitää kehitellä varasuunnitelmia.

Noh, nyt kun jälleen sain vähän purettua ajatuksiani, palaan analyysin tuskaisen vääntämisen pariin. En saa nukutuksi yöllä, jollen tee sitä edes puoliväliin.

P.S. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut tekeväni entistä enemmän maku- sekä hajuhavaintoja: nytkin kämpässä tuntuu tuoksuvan makaronilaatikko, ja luulen tuon tuoksun tulevan alakerran kämpästä. Makuhavainnoista sen verran, että välillä tupakansavukin saattaa maistua tietynlaisen teen yhteydessä smurffikarkeilta o.O Hajuaisti siis tuntuu terävöityneen, makuaisti sekoittuneen (jokseenkin myös kadonneen, en maista teelusikallista chilirouhetta...) Liekö normaalia.

Sattumaako?

Olen innostuksensekaisessa apatiassa. Aamupainoni on pienimmillään ikinä ja laskenut enemmän kuin mitä viikkotavoitteekseni asetin. Opinnot vetävät puoleensa, joskin jokseenkin hanakasti tehtävien laadun vuoksi. 

Kuitenkin avokin ja minun on melkeinpä käsinkosketeltava kuilu. Molemmilla on kiireitä ja stressiä opintojen suhteen, ja kommunikoimme päivän mittaan hyvin vähän. En kuitenkaan usko tämän kuilun niinkään johtuvan omaksumastani asenteesta syömisten suhteen, hän ei ole koskaan ajatellut ruokaa ja leffojenkatsomista mukavana yhteispuuhana, vaan enemmänkin turhana ajanhaaskuuna. Kunhan molemmilla ovat tentit ohitse, toivon meidän löytävän toisillemme enemmän aikaa – lähteä ulos yhdessä tai jotain.

Ulkona syömistä olen kuitenkin vältellyt yläasteelta, syömishäröilyjeni alkuajoilta, lähtien emmekä tästä syystä käykään kuin korkeintaan kerran-pari vuodessa ulkona syömässä. Syön ahnaasti kalliisti maksamastani ruoasta, ja ulkona syödessä joudun koko ajan olemaan varuillani ja varmistamaan, että syön tarpeeksi hitaasti. Inhottaa ajatella tietää ihmisten naureskelevan salamannopeaa ja siistimätöntä syömistäni: ”Kattokaa kun läski syö!” Vain pelkästään avokkini läsnäollessa voin syödä kuten syön, eli nopeasti tai haluamaani tahtiin, ilman että tunnen selkäpiissäni syytteleviä sormia ja pilkkaa.

Parin viikon päästä minua odottaakin seurassa ja valvottuna syöminen, sillä olen menossa käymään äitini luona. Olen tunnetusti talon syöppö, olen aina ollut kotona leipä tai murokulho käsissäni ja tyhjentänyt urakalla jääkaappia ja pakastinta hiilareista. Viimeksi kotona käydessäni äitini kauhistui minun laihtuneen, vaikka pudotusta ei ollut tuolloin ollut edes paljon. ”Älä nyt vaan hanki mitään anoreksiaa”, sanoi kun en suostunut syömään jotain makaronimättöä keskiyöllä. Minäkö muka söisin vain nälkäisenä... -.-

Tämä syöpön maineeni yhdistettynä tunnettuun ulkona (etenkin yksin) syömisen välttelyyn jättävät vähän vaihtoehtoja hiilarihirviöiden välttelylle. En nyt kuitenkaan jaksa moista stressata, kyllä se siitä sitten jotenkin sutviutuu.

Tänään menkkojen loppuessa olen kokenut enemmän syömishimoja verrattuna viikon kulkuun. Onhan tuota sitten tullutkin kaikennäköistä ahdettua naamariin hillittömällä tahdilla, mutta olen onnistunut ylläpitämään jonkinmoista kuria *aaltoja*! Voin vain tästä todeta olevani hitusen ylpeä itsestäni ja potevani sokerikrapulaa, väsy on hurja. Tiedänpähän vastaisuudessa paremmin, mitä ja miten syödä.

Huomasin tänään, että ruokapäiväkirjani on saman kokoinen kuin hyllyssämme oleva Raamattu. Jännää.

Seesteistä stressittömyyttä

Olen vihdoin löytänyt tavan asettaa opiskelun ja liikunnan etusijalle, ja kohdallani se vaikuttaa olevan yleisesti syömisen välttely viimeiseen asti. Tällä viikolla olen elänyt melko kituisasti ja olenkin nyt pienimmilläni ikinä (hädin tuskin alipainon puolella tosin vasta...), ja olen oikeasti jaksanut opiskella, jutella avokin kanssa mistä tahansa ja liikkua :)

Siltikin kuitenkin kammottelen huomista nappien syönnin aloittamista. Jos tämä toimiikin vain menkkojen yhteydessä? Ei voi olla niin, se on päästä, käsistä ja suusta kiinni mitä syö. En voi palata ylettömään syömiseen nyt, kun olen löytänyt stressilleni ja ahdistukselleni hoito- tai pikemminkin ennaltaehkäisykeinon.

Käsittääkseni tähän liittyy jotain kontrollintunnetta muilla shisillä, itsetunnon kohoamista tms., mutta itse en ole moista huomannut. Luotan vain tunteisiini tämän asian suhteen, sillä niitten mukaan tässä on menty ja mennään vielä pitkäänkin. Ja nyt tuntuu hyvältä, että saan tehtyä jotain opintojen ja parisuhteen eteen ^.^ Niskaan kasautuneet hommat tipahtelevat niskasta pöydälle ja saan vihdoin työstettyä niitä.

En kuitenkaan voi olla stressaamatta huomista tai koko viikonlopun syömisiä. Viikolla mennään avokin kanssa niin eri aikatauluja, että kumpikin syö niin kuin parhaaksi katsoo, eikä hän enää pahemmin kysele syömisteni perään (on oppinut "kohtauksistani"...) Huomenna siis alkaa nappien syönti taas ja tässä viikonloppuna kuitenkin syödään kotona ja pitäisi kehittää jotain sellaista totta kai, mitä minäkin uskallan syödä ja mitä avokki ei inhoa. Kasvissosekeitto esimerkiksi on tälle turhaa ruokaa, ei kuulemma pidä nälkää. Jotenkin on vaan niin epäreilua tää naisten ja miesten välinen kehosuhde: miehet voi syödä mitä vain ja pysyy silti pulkannaruina, naisena kun syö edes puolikkaan niistä miehen syömisistä, saa seuraavana aamuna toiminnastaan numeroarvioinnin. Näin ainakin useimpien tuntemieni naisten ja miesten välillä.

Noh, nyt kun olen tunnin tässä istunut datailemassa, alan olla tarpeeksi hereillä työstääkseni joko keskiviikoksi valmiina oltavaa kirjoitelmaa tai lukeakseni loppuun pari maanantaiksi luettuina oltavaa kirjaa. Hyvää viikonloppua mahdollisille tämän tekstin kohtaajille!

Rakas päiväkirja...

Viime päivinä olen lueskellut blogeja, stressannut kouluasioita, ollut täynnä ylimääräisyyttä ja kavahtanut kylmää ilmaa. Odotan kuumeissani joululomaa, sitä ennen saan tyytyä viikonlopun ”vapaisiin”. Kolmena päivänä viikossa siis minun ei ole pakko raahautua ulos kämpästä, vaan voin istuskella ja tehdä kirjoitelmia, muistiinpanojen selventelyjä sekä lukea kurssikirjallisuutta 24/7. Ah, mitä vapautta.

Yritänkin saada ajankäyttööni järkeä. Pitäisi opetella olemaan uppoutumatta netin syövereihin kotiin päästyä, sillä suurin osa vapaa-ajastani taitaa kulua erilaisten palstojen ja blogien lukemiseen. Yritänkin iskostaa itselleni sitä vanhaa kuulua mottoa ”älä jätä sitä huomiseen, minkä voit tehdä jo tänään”. Tosin tuon sanonnan kohdalle en tahdo laskea syömistä.

Näinä punaisina päivinä ruokahaluni on odotetustikin ollut jokseenkin kadoksissa ja aamupainokin on miellyttävästi hieman pienentynyt. Vaaka tosissaan tuo elämääni säännöllisyyttä ja kuria jossain kummassa muodossa. En ole ahminut koko viikkoon, mikä on siis kohdallani ilmiömäistä, ja olen muutenkin saanut säännöllistettyä syömisiäni ja tehtyä itselleni miljoona uutta sääntöä syömisten suhteen. Tiedostan olevani sellainen persoona, että "jos annan pikkusormen niin koko käsi menee" näin laulun sanoja lainatakseni omaperäisesti.

Valitettavasti en vain usko tämän linjan jatkuvan päivittäisen pillerinpopsinnan aikana. Mennyt ennustaa parhaiten tulevaa ja voin melkeinpä vannoa ahmivani heti maanantaina leipää tai muuta sontaa, jota olen tämän viikon aikana ihanasti inhoskellut ö.ö

Oikeastaan tämän viikon yleinen olotilani on ollut masentunut. Parin vuoden takaa taitaa minulta löytyä kokemusta tältäkin saraa, vaikkei tuo mitään diagnosoitua ollutkaan. Kaikki opintoasiat kasaantuvat niskaan ja pakenen tätä stressiä internetiin (ja tavallisimmin syömiseen), murhedin sitten typerää ajankäyttöäni ja puran tätä murhetta samoin keinoin kuin alkumurhettanikin. Ei vain ole hajuakaan, miten muuten purkaa murhetta, ei tuo ulkoilmakaan kutsu kävelemään tai hikilenkille lähtemään vaikka noin kuukausi sitten totesin lenkkeilyn jokseenkin virkistävän ja selvittävän päätä.

Tekisi mieli piristää bloginikin ulkonäköä vaikka joillain kuvilla, mutta mistä niitä saa ottaa ilman oikeussyytteitä? :’D Vaikka monet netin kuvagalleriat sisältöineen ovat ainakin nimellisesti vapaata riistaa, pelkään saavani tuohtuneen tekijän kimppuuni ja aiheuttavani vain suurempia ongelmia niinkin mitättömällä asialla kuin blogin piristämisellä :<

Velvoitteet kutsuvat, pitänee alkaa suorittamaan.

Onttoa sanahelinää

Eilinen meni täysin, täysin, täysin pilalle! Söin kaiken jämiksi jääneen ruoan, mikä oli yhteensä noin kaksi suurta lautasellista. Miksikö? No, siksi, etten saanut sitä tavallisesti jälkiruoakseni nauttimaa omenaa. En keksi muuta syytä. Kyllä koko päivän teki mieli syödä, ja välttelin viimeiseen asti sitä ruokaritualisointia juomalla vettä ja puuhastelemalla. Minulla oli kuitenkin tiukka deadline erään kirjan lukemisen suhteen, piti saada luettua eilen noin sata sivua, minkä vuoksi varmastikin ainakin jonkin verran stressasin.

Tämän jälkeen jostain kumman syystä en saanut lähdettyä kauppaan (vaikka olivat siis vielä avoinna joskus kolmen aikaan), vaan söin leipää. Leipää MARGARIINIlla. Viimeisen päälle laitoin vielä tämän lisäksi JUUSTOakin. Tämän jälkeen teki mieli makeaa ja päätin ”nauttia” ”hieman” JOGURTTIA KAAKAOJAUHEella. Mässäilyni ansiosta väsyin kovasti ja menin nukkumaan ja nukuinkin varsin pätevästi kauppojen aukioloajan ylitse (miksi ihmeessä kaupat eivät enää ole sunnuntaisinkin yhdeksään asti auki??). Herättyäni söin pari poikaystäväni kaurakeksiä, lisää leipää ja illalla vielä popkornia. Kokonaisuudessaan hävitin kokonaisen leivän (kakon), puoli purkkia jogurttia ja paljon muuta kaikkea sekalaista, enkä tullut liikkuneeksi päivän aikana sen enempää kuin huoneesta toiseen.

Jotenkin en vain mitenkään onnistunut hillitsemään itseäni syömisen himon edessä. Yritin ”nauttia” pientä määrää aluksi, mutta himo vain yltyi. Järki huusi vastaan vatsan kera, mutta jokin ihmeen yliluonnollinen voima pakotti minua syömään lisää. Olin juuri viettänyt lauantain ihan hyvissä syömingeissä ja näin pilasin kaiken ja nostin samalla aamupainoani loistavan 1,3kg:n verran. Inhoan itseäni ja periaatteessa vihaan jo syvästi kaikkea hiilihydraattipitoista niiden ahmintahimojen tuottamisen vuoksi, mutta käytännössä mikä tahansa hiilihydraattipitoinen maistuu hyvältä ja lukeutuu näin himoamiini lempiruokiin. Pahassa paikassa tässä siis ollaan, tahdon elää ilman, mutten pysty.

Tupakointiakin olen siis jo pitkään koettanut lopettaa, mutta siinä pätee sama asia. Haluaa, muttei pysty. Jokin fyysinen tekijä pistää vastaan. Nikotiinin suhteen se on etenkin riippuvuus (mutta myös tietoisuus omasta vähäisen syömisen ja runsaan tupakoinnin yhtälöstä), ruoan suhteen nälkä ja etenkin jokin riippuvuudeksi rinnastettava tekijä, jota väittäisin himoksi. Tiedän päässeeni joistain himoistani siten, että olen nauttinut niitä yltäkylläisesti. Esimerkiksi aikoinani ”himoitsin” kauhuleffoja, katsoin niitä liikaa ja kyllästyin. Sitten himoitsin näitä  keksejä, söin niitä kerralla vähän liikaa ja kyllästyin. Yleisesti ruokaa kuitenkaan en ole osannut syödä niin paljoa liikaa, että tulisi niin järkyttävän paha olo ja tympääntyminen koko syömisprojektiin, että kyllästyisin siihen.

Alankin tästä heti kun vapaata aikaa minulle siunaantuu tutkiskelemaan himon perimmäisiä kysymyksiä. En osaa enää muutakaan. En tiedä, mikä stressin lisäksi voi minut ajaa ahmimaan enkä tiedä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Häpeän ja inhoan itseäni niin paljon ylensyömisteni vuoksi. Etenkin, koska ”synninpäästö” on mahdotonta avokin ollessa lähes koko ajan kotona.
Nyt kun jo sainkin tunteitani hieman purettua ja rauhoituttua, taidan siirtyä tupakalle pohtimaan, miten oikein elän tämän viikon päästäkseni tavoitteeseeni, mikä siis on sunnuntaisen aamupainon tietynmääräinen pienentäminen. Tavoitteista on tällä hetkellä paha puhua, sillä olen niin kiireinen, etten tiedä tämänviikkoisia käytänteitäni etenkään liikunnan suhteen. Jätetäänkin nyt tällä kertaa tavoitelistat tekemättä (en edes niitä täältä katsele ja näin pyri noudattamaan) ja lopetetaan juttu kuin seinään.

Vaaka tuo tasapainoa

Sain siis eilen uuden vaa'an ja kauhistuin tämän päivän aamulukemaa, joka oli noin kilon enemmän viimeisestä ehjällä vaa'alla tehdystä. Kuitenkin tuossa torstaista tähän päivään on nyt tullut sitten jotenkin järkeä elämään: avokin kanssa enemmän ajanviettoa ja läheisyyttä, liikuntaa jonkin verran, syömiset ihan ok (vaikka vähemmänkin sopisi).

Jotenkin tuon vaa'an paluu on konkretisoinut niin hirvittävästi ajatuksiani, että tavoitteisuudellisuuteni pienenemisen suhteen on parantunut. Lisäksi tuo poikakaverin kanssa läheistyminen on tuonut jälleen sitä tuttua, ihanaa turvaa arkeen ja jaksan pysyä tavoitteissani ja paahtaa täysillä eteenpäin. Nyt menee siis hyvin :)

Tosin en pääse pitkäaikaiseen tavoitteeseeni varmastikaan vieläkään, nimittäin olla tavoitepainossani synttäreinäni tuossa parin viikon päästä. Pudotusta olisi semmoiset kolme kiloa ainakin, enkä oikeastaan uskalla vetää mitään alle 500:n linjaa mässäilyn pelossa (kun jo suuremmillakin määrillä tulee mässäiltyä). Lisäksi pitäisi saada itseni enemmän liikkumaan; kuitenkin se helpoin ja edullisin muoto, lenkkeily, jotenkin ei toimi etenkään näillä keleillä. En vain osaa motivoida itseäni tarpeeksi lähtemään juoksentelemaan kiviä keräävine kenkineni(kummalliset lenkkarit, niihin menee kiviä vaikka mikä olisi :'D) ulos kylmään, tuuleen ja sateeseen. Aamulenkit tai jonkinmoisen aamu-urheilun pyrin nyt aloittamaan, sillä olen kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että saan herättyä ja pysyttyä paremmalla mielellä koko päivän, jos jotain aamuaktiviteettia elämääni kuuluu.

Hitto kun juoksumatot ja crosstrainerit yms on niin kalliita :p

Noh, tässä jälleen vähän vuodatusta (kuvittelin tosiaan, etten ollut vielä tällä viikolla tänne kirjoittanut; olen helppo koukkuuntumaan asiaan kuin toiseenkin). Vielä tavoitteita huomiseksi:

• edes 10 min kävelylenkki aamulla :D
• kirjan lukeminen loppuun
• kohtuullinen syöminen (korkeintaan puolet tänään jääneestä ruoanjämästä!)
• luentomateriaalien setviminen

Ja vielä oikein hyvää syksyä kaikille! Ihana ruska on pian jo poissa, menkää ihastelemaan luonnon värikkyyttä vielä kun on mahdollista!

Sama linja jatkuu

Motivaatio liikuntaan on tiessään. Mielessä pyörivät alinomaa vaalea leipä, pitsa, juustoiset makaroniruoat ja suklaa. Tässä mennään täyttä vauhtia alaspäin.

Voisin kyllä melkein väittää, että tämä johtuu stressistä: Tämän kuun alkupuolella kuitenkin alkoivat opiskelut täyspäiväisesti ja nyt rästihommaa ja lisäopiskeltavaa riittää jokaiselle päivän minuutille. Kirjallisuuden lukemista, muistiinpanojen selventämistä ja termien selvittämistä onkin tässä tullut joka päivä harrastettua. Avokin kanssa ei tunnu yhteyttä, kummallakin on nyt opintoja ja muuta hommaa niin, että jotenkin ei ole aikaa tai kiinnostusta toiseen. Tai tältä ainakin minusta tuntuu, häneltä en ole vielä saanut kysyttyä, sillä tämä yhteydettömyys vaihtelee päivittäin eli toisena päivänä jutellaan ja halitaan, toisena hädin tuskin moikataan.

Lenkkivaatteitani en siis ole varmaankaan pariin viikkoon edes pukenut päälleni. En siis oikeastaan laske liikunnaksi muuta kuin hyötyliikunnan ulkopuoliset kävelyt tai muut fyysiset suoritukset. Jos esimerkiksi päätän vaikka kävellä kauppaan, ei se minusta ole varsinaista liikuntaa, vaikka tuokin moinen ajattelu hieman paremman mielen. Lisäksi olen tässä nyt varmaan ainakin viikon verran putkeen vetänyt jotain tajutonta mässäilylinjaa, eilenkin tuli syötyä (eli ahmittua) niin, että vatsa on vieläkin kipeä.

Jostain kumman syystä eilen vain "romahdin" syötyäni puolikkaan annoksen wokvihanneksia kikherneillä. Päätin syödä loput annoksesta ja tämän jälkeen söinkin jo jogurttia kaakaojauholla (hätämakeaa), purkkaa varmaan puoli pussillista, leipää juustolla ja voilla, kattilallisen puuroa.... Kun vain saisin tietää, mistä nämä kohtaukset johtuvat ja miksi ne ovat niin pakottavia. Nälkäpakon ymmärrän, mutten tuollaista mieliteko-makuperse-laiskaläskeilyä.

Jotain sentään tulee siis tehtyä, eli koulujuttuja. Liikunnan suhteen alan pian menettää toivoani, samoin kuin ruokailun. En tiedä, mitä nyt kuuluisi tehdä. Miksei jostain saa hankittua sellaista ruoanmyymiskieltoa, elämäni olisi vain niin paljon helpompaa ilman alituista huolta jääkaapin sisällöstä ja päivän syömisrutiinista. Sen verran kuitenkin nyt teen tavoitteita, että:

• huomenna edes yksi aerobicohjelma läpi
• korkeintaan 1500 syöminkejä
• lukemista, lappujen läpikäyntiä....

Tiivistettynä

En ole liikkunut hyötyliikunnan lisäksi ollenkaan ja olen mässännyt joka päivä, äskenkin meni varmaan puoli vuoallista avokille tekemääni pasta-megarasva-paistosta ihan ilman mitään syytä ja ajattelematta mitään. Vihaan itseäni.

Putki jatkuu

Päivä meni jälleen tänään pilalle noin kello viiden aikoihin. Avokkini lähti parin päivän reissulle ja jätti "kaikkien saataville" pari kokonaista vaaleaa leipää. Eivätpähän enää ole kaikkien saatavilla. Samoin katosi lähes litra maitoa, samanlainen tetra jogurttia, puolet aamuisista juustovarannoistamme sekä vielä voita. Vatsa myllertää ja paha olo valtaa kaiken alan sekä mielessä että kehossa. En edes vaivautunut suorittamaan suunniteltua liikuntaa taikka mukanollaamaan syömisiäni (siitä vasta olisi PAHA olo tullut).

Tiivistettynä siis tällä hetkellä en ymmärrä itseäni ja vihaan itseäni. En vain tajua, mikä ihmeen voima minut ajaa ahmimaan ja vielä niin suunnattomia määriä. Juuri kun on hyvä vire päällä, sabotoin omat tekemiseni ja aiheutan itselleni suunnatonta surua ja mustaa murhetta ja masentuneisuutta. Tällä hetkellä ei siis edes kiinnostaisi mennä huomenna luennoille, vaikka ihan äärettömän mielenkiintoista tavaraa olisi tarjolla ja luentopakkoa ei ole. Ainoat asiat, mitkä minut sinne pakottavatkin, ovat kontaktien puute (ei voi kopioida muistiinpanoja ja vaikka voisikin, olen mieluummin itse kuuntelemassa asiat) sekä poispääsyn tarve. Olen jo yhden vuoden elämästäni elänyt neljän seinän sisällä BEDittäen täydellisen masentuneena, enkä ikinä tahdo enää kokea samanlaista elämän turhuutta.

Juuri tuon turhuuden tunteen takia saatan nytkin potea jonkinasteista masennusta: sabotoin aina tekemiseni ja tästä seuraa alituista ahdistusta, surua, epäsosiaalisuutta ja seksuaalisuuden olemattomuutta. Enpä tiedä, tämä on vain pohdintaa. Minulla ei ole koskaan todettu masennusta tai muuta, kun tuolloin BED-aikanani kävin psykologia moikkailemassa, ei tuo tuntunut ottavan minua yhtään tosissaan ja turhauduin lisää ja lopetin käynnit. Enää en taida edes harkita vieväni moisten ammattilaisten aikaa, kun on niitä oikeasti ongelmallisiakin tapauksia (sanoi minua helpoksi).

Tiedän, kuinka paljon vihaan tätä turvotuksen ja myllerryksen tunnetta, ja silti aina palaan tähän. Dr Phil sanoo, että jotain ei tee, jos siitä ei jotain itse hyväksi kokemaa saa. Mitäköhän tästä saan? En ole tähän kysymykseen löytänyt vastausta, vaikka kuinka olen etsinyt. Korkeintaan mässäily on ajatuksista erkaantumista ja todellisuuden pakoa. Dr Phil sanoo muistaakseni myös, että jotain itsessään ei voi muuttaa, ellei sitä tiedosta (tai jotain, katson liikaa telkkaria :D), mutta mikä mahtaa olla tiedostamisen seuraava vaihe? Sekavaa. Ajatukseni ovat yhtä sekaisin kuin vatsani ja koko kehoni tämän perjantaista jatkuneen tuhokierteen seurauksena.

Noh, tämän viikon tavoitteista vielä vähän tähän itseanalyysin päätteeksi:

• Hiusten leikkautus jos saa ajan jostain
• Normaalit liikunnat
• Rästihommat alta pois
• Keksi keino ruoan olemassaolon lopettamiseen (elämäni olisi miljoona kertaa helpompaa, normaalimpaa ja osaisin sitä itsekin enemmän arvostaa, jos olisi muuta ajateltavaa kuin ruoka ja syömiset)

FAIL

Olen nyt perjantaista asti syönyt ihan hulluna, joka päivä varmaan kaksi kertaa peruskulutukseni verran. Vaakaa ei vieläkään ole, ja tuo rikkinäinen (jonka saa toimimaan vain kahdeksi sekunniksi ja aina ensimmäinen astuminen sille on näyttänyt liikaa) näyttää, että olisin lihonnut yli kolme kiloa. En tiedä, uskallanko luottaa siihen ollenkaan, mutta joka tapauksessa olisi nyt saatava katkaistua tämä mässäilykierre. Jostain ihmeen syystä vain olen antanut itselleni luvan syödä vaikka mitä, vaikka olen saanut syömisistäni hirvittäviä fyysisiä ja etenkin henkisiä oireita.

Yritän saada ostettua eräänlaisen vaa'an, jonka olen katsonut parhaaksi. Niitä saisi nyt halvalla, mutta lähin liike, joista niitä saa, on ainakin toistaiseksi myynyt ne loppuun. Saatan vielä tällä viikolla laittaa netistä tilauksen kyseiselle vaa'alle - en kestä tätä tietämättömyyttä. Kriittinen päivä on kuukauden sisällä, minun pitäisi siis päästä tavoitteeseeni mahdollisimman pian, mutta mikään ei tunnu onnistuvan ilman sitä vaakaa. TÄNÄÄN NORMALISOIDUN!

Opiskelujen suhteen on kiirettä, enkä ole varannut aikaa kelatädin juttusille. En oikeastaan tiedä, kannattaisiko se edes: sieltä tulee sitten se tuomio kun on tullakseen, eikä mitään lääkäripapereita tai muita heidän kelpuuttamiaan opintojen etenemisen esteiksi katsottavia syitä minulla ei ole ainakaan virallisesti.

Suurin stressi kuitenkin piilee tällä hetkellä noissa syömisissä. Minun vain täytyy tajuta, ettei sama linja voi jatkua, jos tahdon pitkäaikaisen haaveeni toteutuvan. Onneksi sentään flunssa on tuon mässäilyn seurauksena lähes täysin tiessään, minkä vuoksi ainakaan mihinkään terveydellisiin seikkoihin en voi nojata tekosyynä liikkumattomuuteen. Sanoisin, että flunssa ja trauma vaa'an hajoamisesta vaikuttivat runsaasti viime päiviin aiheuttaen heti heräämishetkestä tietynlaista turhautumista ja stressiä. Turhautumiseen ja stressiin sitten, jos mihinkään tunteisiin, minä syön.

Viikon tavoitteita:

• hanki vaaka
• lue kirjaa ja muistiinpanoja
• liiku normaalisti
• syö olemattomasti

Innostuksensekaisuutta

Opiskelujen alkamisen ansiosta olen aivan maailman huipulla omassa mielessäni, vaikka edelleenkin kela ja koko opintojen pituus kammottelee. Olen siis jo 18 kuukautta yhteensä nostanut turhaan opintotukea, vaihdoin välissä alaa ja tämä viime vuoden juttu nyt jo tiedetäänkin.. Periaatteessa opiskelen siis yliopistossa toista vuotta, oikeastaan kolmatta ja käytännössä ensimmäistä, sillä pyrin vaihtamaan pääaineekseni nykyistä sivuainettani :D Sekavaa... Eipä ole ollut kunnollisia tuutoreita tai muita neuvonantajia minkään suhteen ja itsehän olen tämän kuoppani itselleni kaivanut kuluttaen kaksi vuotta turhanpäiväisyyksiin.

Olen nyt tuon tiistain mätön jälkeen syönyt ihan normaalisti (omaan ruokavaliooni nähden), ja painoni oli tänäkin aamuna jälleen noussut. Toivon tämän olevan turvotusta, haluan päästä välitavoitteeseeni kuukauden sisällä! No, nyt ainakin olen tunkenut viikko-ohjelmani niin täyteen opintoja kuin vain sekavaan tilanteeseeni parhaaksi olen katsonut ja työtä riittääkin. Kirjoitelman aloitan viimeistäänkin huomenna, tänään selventelen muistiinpanoja ja viikonlopun aikana täydentelen niitä. Pitäisi alkaa muutamaa kirjaakin lukemaan, mutta taidan kyseisen homman lykätä ensi viikolle, sillä asia ei ole niin kiireellinen.

Liikuntaa en ole saanut vielä normaaleihin määriinsä, sillä pelkkä hyötyliikunta rasittaa kehoani niin, että makaan puolikuolleena loppupäivän. Pitäisi vain malttaa liikkua rauhallisesti, mutta se jos mikä turhauttaa minusta motivaatiot mäkeen. Toivottavasti ensi viikolla olen jo terve kuin pukki tai vastaava terveeksi katsottava olento.

Loppuviikon tavoitteita:

• se reipas kävelylenkki
• opinto-"ohjelman" eli kalenterin rukkailu
• normisyömiset & kieltäytyminen
• KUNNOLLA UNTA

Paniikkia

En ole saanut liikuttua hyötyliikunnan lisäksi ollenkaan jostain viikonlopusta lähtien. No, maanantaina tein yhden jumpan, muttei se edes ollut tehokas. Maanantaista torstaihin tulee poljettua kymmenisen kilometriä päivässä, mutta hyötyliikunta ei helpota hermojani ollenkaan. Eilen vielä kaiken lisäksi lonkkaani alkoi vihloa pyöräillessä, nyt sitä vihloo koko ajan.

Flunssakin tosin jatkuu ja joka ilta on noussut kuume tai ainakin lämpöä. En nyt oikein edes tiedä, kuuluisiko minun harrastaa liikuntaa kun on tuo astmakin vaikeuttamassa hengitystä. Ajattelin kuitenkin tänään yrittää jumpata sen verran kuin tuo lonkka sallii, lenkkiohjelmistani olen jäänyt jo pitkälle jälkeen ja palaan takaisin niiden suorittamiseen sitten flunssan lieventyessä.

Eilen tuli kaiken tämän liikunnattomuuden lisäksi syötyä ihan hullusti, noin kaksinkertainen määrä tavalliseen verrattuna. Tämä tietty johtui siitä, että viime syömisestäni oli kulunut noin seitsemän tuntia sekä siitä, ettei turvaruokaani ollutkaan jääkaapissa - avopuolisoni oli ottanut ne evääkseen. Hyödynsin siis lopun jääkaapin sisällön ja tein kattilallisen juustoista kasvissosekeittoa, söin kaiken ja lisäksi leivän ja kaakaota päälle... Tuloksena oli eiliseen nähden kilo lisää aamupainoa. Joka tapauksessa pyrin nyt syömään viitisen kertaa päivässä ja pitämään himoni näin kurissa.

Koulu on innostavaa, vaikka kela-asiat tuottavatkin paniikkia. Minulle on siis viime vuodelta kerääntynyt vain vähän päälle 20 opistettä, enkä nyt tiedä, meinaavatko ne periä takaisin vai katkaista tuet vai tehdä molemmat vaiko mitä. Ei aavistustakaan, mitä minun kuuluisi tehdä. Yritän saada ensi viikoksi sovittua keskusteluajan jonkun kelatädin kanssa ja nyhdän siltä vastauksia kysymyksiini.

Viikon tavoitteita:

• kirjoitelman tekeminen
• syömisten minimoiminen
• vähintään pari kertaa jumppaa ja yksi reipas kävely, peruslenkit jos flunssa väistyy
• kelatäti
• kieltäytyminen

Hyvä päivä

Kyllä, pitkästä aikaa koko päivä on ollut innostava, miellyttävä ja vielä kaiken lisäksi sujunut kaikinpuolin hyvin: tein aamulla yhden kotijumpan, pyöräilin yliopistolle, pyörin kaupungilla kävellen puolitoista tuntia (ja ostin rannekoruja, myös punaisen :D) ja pyöräilin kotiin ja söin loput ihmekeitostani ja omenan.

Flunssa riehuu yhä, muttei kuitenkaan niin vahvana. Paikat ei enää satu niin paljoa, mutta hengitys tuottaa jokseenkin ongelmia tukkeutuneine nenineen ja limaisine kurkkuineen. Huomenna teen sunnuntaina väliin jääneen lenkin ja koitan pitää yllä tätä hyvää syömismeininkiä! Eilen tosin söin varmaan kolminkertaisesti päivän tavallisen määrän, sillä tuhosin loput perjantailta elikkä juhlapäivältä jääneet keksit ja jäätelön. Tekosyynä voisi vaikka pitää tuota kipeilyä: "annan keholle energiaa taistella pöpöjä vastaan!" Kuitenkin painonnousu oli sadoissa grammoissa, joten en hirvittävästi ruoski itseäni tuosta tuhoamisesta.

Olen päättänyt, etten aloitakaan sitä "kauan haluamaani" liikuntaharrastusta sittenkään. Kurssi on tämänhetkiseen tilanteeseeni liian kallis enkä loppujen lopuksi välttämättä niin paljoa olekaan kyseisestä liikuntamuodosta kiinnostunut. Nyt pitäisi hyödyntää jokin syystarjous jonkun salisysteemin suhteen, hirvittävän halvalla pääsee nyt jäseneksi moneen paikkaan. Ongelman tuottaa vain oma päätöksentekokykyni: vaihtoehtoja on liian monia, enkä jaksa alkaa muihin tarjouspaikkoihin soitella kyselläkseni vain hintoja... Ärsyttää, kun kuntosalit eivät ilmoita jäsenmaksuistaan mainoksissaan, ainakaan suurin osa.

Noh, yritän keksiä jotain huokeaa ja mukavaa sisäaktiviteettia talveksi. Tämän arkiviikon tavoitteeni:

• liikunnat normaalisti jos flunssa antaa periksi
• sama linja syömisten suhteen
• facebookiin liittyminen (:D)
• ahkeraa opiskelua, jonkin kirjan lukemisen aloitus

Tappoflunssa

Jään nyt suosiolla jälkeen liikunnoistani, sillä minuun on iskenyt hyvin kokonaisvaltainen flunssa. Pohkeeni ovat vielä kipeämmät kuin eilen tai edellispäivänä, vaikka olen niitä venytellyt. Tämänkin vuoksi liikunta ei oikein kutsu luokseen.

Hyvä puoli tässä on se, että ruokahaluni on jokseenkin olematon ollessani kipeänä. Yritän nyt ottaa rauhallisesti, vaikka ensi viikolla jo koulu alkaakin ja joka päivä on paljon aktiviteettia - sunnuntaina pitäisi aloittaa se uusi harrastuskin. Täytyy nyt katsoa, kuinka käy.

Edit: Alkuillasta nousi kuume. Onneksi en lähtenyt kuntorääkille! Toivon vain, ettei huomenna aamulla ole mitään, kun pitäisi mennä luennolle (taidan kuitenkin mennä joka tapauksessa bussilla tuon viiden kilsan matkan enkä pyöräillä sitä).

Parempaan päin(kö)

Kouluasiat ovat vihdoin kunnossa, minkä vuoksi olen ihan järkyttävän motivoitunut tällä hetkellä ihan kaikkeen. Virastoasioita en jaksa stressata, kyllä kaikki sitten kääntyy parhain päin. Liikuntaa on tullut suoritettua (korvasin tuon yhden välipäivän) - liikaakin: pohkeeni ovat nyt kipuilleet pari päivää. Tänään tuli vedettyä ennätyslenkki ja huomenna pitäisi myöskin tehdä jonkunmoinen lenkki.

Tässä on vaan se este, että olen tainnut tämän viikon kylmissä pysyttelylläni ja kevyine lenkkivarusteineni saada itselleni flunssan. Koko ajan on kylmä, aivastuttaa ja jotenkin uuvuttaa taikka päässä heittää. Jos tämä tästä yltyy, löysennän liikuntavaatimuksiani, jotta paranen kunnolla. En nyt ihan hullu ole ja lähde tunnin lenkille kuumeessa tai muuten puolikuolleena. Liikunnasta vielä puheen ollen: olen jo pitkään halunnut aloittaa erään liikuntaharrastuksen, ja tänä syksynä aion toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni (tai moniakin niistä)!

Huomasin tänään laihtuneeni. Minulla oli ennen JLo-hyppyripylly, nyt sellainen pitkulapötkylä olematon kumpu. Pidin takamukseni muodosta ennen, mutten koosta. Ilmeisesti kuitenkin se muoto tuli rasvasta tai muusta ylimääräisestä massasta - lantioni (oikeastaan takamukseni levein kohta) on kaventunut taas pitkästä aikaa parisen senttiä! Olen iloinen tästä tuloksesta, mutten muotoni menetyksestä. Lisäksi näyttää siltä, että rintamukseni on myöskin madaltunut, mutta tästä en ole varma kun en sitä ikinä oikein ole mittaillut.

Kyseisestä huomiosta vain pelästyin, että olenko tavoitteessani pelkkä pötkylä, vai voinko jotenkin muokata lihaksistoani entiseen malliinsa liikunnalla. Sen tiedän, etten tuohon iänikuiseen heinäkuun loppuiseen - elokuun alkuiseen painoon tahdo enää palata. Siinä painossa olen ollut jo viimeiset kuusi vuotta ja aina tahtonut päästä sen tietyn kymmenyksen alapuolelle. Tällä puolen aion pysyä.

Mulla on nyt keskimäärin kuukausi aikaa erääseen tapahtumaan, minkä aikaan tahdon olla tavoitepainossani. Ei minkään muun kuin itseni tähden. Täytän jälleen vuosia ja tahdon vihdoin olla jo monta vuotta tavoittelemassani tilassa ja tavallaan aloittaa uuden vuoden uudella "minällä". Tahdon päästä vähintäänkin ensimmäiseen tavoitepainooni ja sitten ehkä vielä siirtyä siitä tässä vuoden aikana finaaliin tavoitepainooni, joka on tämänhetkisestä vielä muutaman kilon päässä.

No näin. En nyt aseta monia tavoitteita viikon loppumisen vuoksi. Maanantaina päivittelen uudelleen elämääni!

• sunnuntaina suunniteltu liikuntamäärä, jos en ole täydessä flunssassa (sitten pelkkä pitkä kävelylenkki)
• ruoaksi jotakin kevyttä ja täyttävää

Syksy

Kylmät ja sateiset kelit saapuvat, ja jo nyt kammoan motivaationpuutetta. Lenkkarini eivät ole mitkään lämpökerrastetut, villasukanmentävät tai vedenpitävät, minkä vuoksi on hyvin epätodennäköistä, että lenkkeilen talvella. Mitään kansalaisopiston kursseja ei ole varaa aloittaa, kuntosali taas jo sanana on luotaantyöntävä. Viime talven sinnittelin kaikenlaisilla DVDillä, mutta kun samat ohjelmat niissä vaan toistuu niin en tiedä, kestänkö toista talvea samoilla levyillä.

Jo tällä viikolla minulta jäi yksi lenkkikerta väliin kylmyyden, väsymyksen ja motivaationpuutteen takia. Raivostuttavan selkärangatonta. No, koska pidän viikossa aina yhden lepopäivän - yleensä sunnuntaisin -, niin tuo sai olla lepopäiväni ja menen vielä sunnuntainakin lenkille. Eilen sitten vielä suoritin liikuntamäärästäni vain puolet. Viime tekstin tavoitteista on tämän lisäksi epäonnistunut tuo mättöpäiväjuttu, nimittäin juuri samaisena päivänä ahmin leipää ihan silmittömästi. Virastoasioitani en voikaan vielä hoitaa jnejnejne...

No, parisuhteeseen ei ole tullut panostettua mutta aikaa on enemmän tullut vietettyä kumppanini kanssa. Odotan jännittäen sitä finaalia kuuden kilon päässä olevaa painoa, mahtaakohan kumppanini silloin huomata minun laihtuneen vai käykö niin jo aiemmin? Seuraava välitavoite on kahden, oikeastaan kolmen kilon päässä. Pyrin pitämään hyvän vireen yllä ja vahvistaa luontoani.

Tavoitteita loppuviikolle:

• kouluasioiden hoitaminen
• liikunnat normaalisti
• ei mättöä

Jojoefekti

Painoni siis jojoilee koko ajan kymmenyksen ylle ja alle. En vain osaa syödä normaalisti: Jos yritän syödä terveellisesti eli enemmän kuin tavallisesti, menee koko päivä mässyksi. Jos taas yritän syödä sen alle, pysyy tämä linja 2-3 päivää ja sitten olenkin taas mässyilemässä. Itsekuri pettää ja aivot huutaa kaloreita.

Pyrin saamaan painoni olemaan lokakuun alkupuolella nykyistä vähintään neljää kiloa pienempi. Taistelu tulee olemaan kova, jos jo nyt, alipainon rajoilla mutta normaalipainon puolella, keho pistää vastaan. Opinnot onneksi kuitenkin alkavat pian ja tuovat sentään jotain tointa arkeeni.

Tämä stressi on ja pysyy, yksi huoli tosin on nyt vähemmän kun sain kirjat luettua. Päälle on vain ponnahtanut ainakin kolme stressinaihetta lisää - kaksi muiden murhetta, yksi omani. Kela tulee katkaisemaan tukeni, enkä tiedä kuinka menetellä. Töitä en saa (eikä niitä oikein tarjolla olekaan), joten pitänee elää säästöillä ja kituuttaa. Muiden murheisiin lukeutuu äitini rahallisine tilanteineen ja ystäväni sydän- ja arkimurheillaan. Yritän nyt kuitenkin keskittyä opiskeluun ja omaan voimiseeni sekä tavoitteitteni saavuttamiseen niin kovin kuin vain pystyn.

Tavoitteita tälle viikolle:

• liikunnat normaalisti
• parisuhteeseen panostaminen
• vain yksi mässypäivä jos sitäkään
• virastoasioiden hoitelu

Mielenkiintoinen muutos

Keskiviikkona painoni oli laskenut liki kaksi kiloa, eli takaisin kymmenyksen alapuolelle. Ravasin koko tiistai-illan vessassa, vaikken ollut nauttinut tai tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa tai aineenvaihduntaa kiihdyttävää. Ilmeisesti kuitenkin sitten nesteitä lähinnä oli kertynyt.

Olen jokseenkin pysynyt tavoitteissani, vaikkakin tänään olen jo möhlinyt ruokailuni. Ahmin hiilareita ainakin puoli tuntia ja ylitin päivittäisen kalorirajani. Jotenkin kummallisesti en vain osaa tai halua pysähtyä miettimään ahmimisen perimmäistä syytä taikka sitä, onko tuleva toiminta niin järkevää. Kaiken lisäksi tiesin olevani väsynyt ja kaipaavani lisää unta, mutta siltikin päädyin väärään toimintamalliin ja ratkaisuun. Kuin sumussa vain kuljin kädet ojossa ja niihin ruokaa saatuani heitin kaiken äkkiä kurkusta alas, hädin tuskin syömisiäni maistaen. Juuri eilen tein suunnitelmia moisten kohtausten varalle, mutta tositilanteen tullen en näemmä osaa hillitä itseäni. Ehkä ajan kanssa saan harjoiteltua itselleni automaattisen itsekritiikin ja kyseenalaistamisen ahmintakohtauksen koittaessa. Pyrin nyt sitten joka tapauksessa tapahtuneen johdosta olemaan loppupäivän syömättä mitään.

Seuraavaksi voisin vihdoin mennä nukkumaan pienet päiväunet ja sitten ihmetellä, miten elän loppupäivän. Jossain vaiheessa pitäisi raahautua ulkoilemaankin tuonne kosteuteen ja harmauteen - äh.
Tavoitteita tälle viikolle:

• toinen kirja loppuun ainakin pääpiireittäin
• ei herkkuja (korkeintaan limsaa)
• liikuntaa normaalit määrät
• riittävästi unta eli herätyskello metsään

Kirottu kymmenys

Koko viikonloppu meni fyysisyyden kannalta metsään. Söin järkyttävästi järkyttäviin kellonaikoihin järkyttävän rasvaista ja kaloripitoista tavaraa. Kaiken lisäksi perjantain liikuntani jäivät häiriötekijöiden vuoksi mitättömiin mittoihin, lauantaina taasen oli kiirettä ja pakollista kalorienottoa. Eilisen melkein sain kunnialla läpi, mutta sorrun illalla syöpöttelemään television äärellä.

Näin olenkin jälleen tuon tärkeän välietappikymmenykseni yläpuolella, enkä yhtään ihmettele. Lisäksi viimeviikkoiset syöpöttelyt ja kohtuullisen vähäiset liikunnat muistuttelevat itsestään siinä, että minun tekee koko ajan mieli syödä eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Kuitenkin pyrin pitämään kiinni etenkin siitä, ettei meno ylly samanlaiseksi kuin viime viikolla (joka toinen päivä mättöä ja joka toinen liikuntahulluilua ja paastoilua) ja että saan edes puolet liikuntatavoitteistani täyteen.

Tämän viikon pyrin siis palaamaan takaisin normaaliin päivärytmiin ja yritän opiskella mahdollisimman ankarasti. Suurimman ongelman tuottaa tämä motivaationpuute yhdistettynä alituiseen syömishimoon, mikä onkin viime vuosieni elämäntapa ja suurin este tavoitteisiini pääsemiselle. Stressi kasvaa päivä päivältä, mikä taas osaltaan ajaa minua enemmän vanhoihin kaavoihin. Itsekuri on lievästi sanottuna koetuksella.

Tavoitteet tälle viikolle:

• Joka päivä opiskelua vähintään pari tuntia
• Joka päivä liikuntaa edes puolet normaalimäärästä
• Syöminen minimiin 

Väliaikatiedote

Tavoitteet ovat toteutuneet lukemista lukuunottamatta. Jostain syystä nyt vain on jälleen motivaatio sen suhteen täysin kadoksissa. Stressaan koko hommaa niin, että menetän pian intoni! (mahtaako olla mahdollista)

Eilen oli melko rääkkipäivä liikunnan ja syömisten suhteen, paitsi että tulin epähuomiossa syöneeksi satasen enemmän kuin halusin (pakkosyömistä ja vääränlaista puuroa), eikä painokaan sitten tippunut niin paljoa kuin odotin. No, pääasia, että hiukan laski. Pitäisi kyllä kai vaihtaa patterit tuohonkin rakkineeseen, en edes tiedä, kuinka paljon viime kerrasta on aikaa.

Eilen näin anorektikkoystävääni, enkä osaa muuta sanoa kuin että ärsyttää. Ärsyttää sen valehtelu, salailu ja vähättely. Ärsyttää, kun se haukkuu joitain entisiä kavereitaan, joita se on ohimennen nähnyt ja huomannut niiden lihonneen. Ärsyttää, kuinka se esimerkiksi istuu sellaisissa asennoissa, joissa sen raajat näyttää hoikemmalta, imee poskia  ja vatsaa sisään jajaja... Jonain päivänä vielä sanon jotain suoraan.

Huomenna tulee olemaan juhlinnan päivä, enkä tiedä kuinka käyttäytyisin. Rakkaani on täyttänyt tässä viikolla vuosia, ja sitä pitäisi juhlia hänen kanssaan huomenna. Tämä siis tarkoittaa todennäköisesti jotain mässyruokaa sekä alkoholia. Kaiken lisäksi on päivällä sen verran puuhaa, etten taida ehtiä liikkumaan suunnittelemaani määrää. Jälleen siis on tulossa viikon sisälle toinen mässypäivä ja vielä niinkin turvottavalla tavaralla höystettynä. Täytyy katsoa, kuinka käy. Pääsen seuraavaksi varmaan päivittelemään sunnuntaina.

Tavoitteet perjantaille ja lauantaille:

• Pakolliset sosialisoinnit kunnialla läpi
• Lukemista se kaksi tuntia kumpanakin päivänä, kiitos!
• Liikuntaa perusmäärä
• Mahdollisimman vähän syömistä

It hits the porcelain

Itsekuri on vaipunut jonnekin unholaan. Maanantaina oli jälleen armoton mässypäivä, tosin varmaankin lukemat pysyivät tonnin alapuolella. Eilen sain luettua ihan hyvin ja vielä liikuttuakin, enkä syönyt juuri mitään. Aamulla paino olikin melkein kiloa eilistä vähemmän. Kuitenkin taas tänään tuli tehtyä hirveyksiä, söin varmaan yli kahden tonnin edestä vaaleaa leipää, muroja, keksejä, jäätelöä, makaronia... Kävin varmaan kolmesti kumartelemassa posliinijumalalle, tosin niin epäsäännöllisin ajoin ja huonoin tuloksin, ettei kyseinen toiminta auttanut muuhun kuin täyteen tunteeseen. Saan siis jälleen huomenna varautua kauhistukseen aamupunnituksessa.

En mitenkään pyri siihen, että joka toinen päivä olisi armotonta mättöä ja joka toinen mitätöntä syömistä, mutta viikonloppuinen kurittomuus ja sokerihimo ovat jääneet valmiustilaan. En ole edes ollut nälkäinen, on vain tehnyt mieli syödä. Tiedän nyt ainakin, että jos jotain on saatavilla (kuten nyt tuota vaaleaa leipää ja majoneesia yms), tulee jonain hulluna hetkenä heittäydyttyä impulsiiviseksi ja syötyä kaikki pois "kiusaamasta". Olen niin pitkään osannut taas elää ilman tuota heikkoutta, mutta nyt juuri kun olen alkanut saavuttaa tuloksia, pilaan kaiken tekemäni työn omakätisesti. Saatan toki kärsiä jostain ravinnonpuutteesta (tosin en usko näin), mutta varmasti joka tapauksessa suurempana vaikuttajana on itsekurin puute.

Huomenna tulee olemaan päivä tekemistä ja menemistä täynnä ja varmasti kurkkukin niin kipeä, että ruoan koostumuksen suhteen pitää nirsoilla. Jos paino näyttää sitä kirottua kymmenystä tai enemmän, tulee niin sanotusti blogini nimi minulle entistä tutummaksi. Nyt viimeistään alkaa jälleen itsekurin palautus. Huomenna vielä pitäisi nähdä kilpailijani, eli hyvä ystäväni anorektikko, joka on pienempänä kuin koskaan ennen. En kestä, jos olen täysin turvoksissa ja raskaana hänen nähdessään minut pitkästä aikaa. Silti tämä päivä nyt meni kuinka meni.

Miten muka jokin asia voi maistua niin hyvältä, että sen eteen uhraa tuosta noin vain parin kuukauden raadannan? Häpeän itseäni.

Tavoitteita tämän ja huomisen päivän ajaksi:

• Liikuntaa vähintään tunti
• Lukemista vähintään kaksi tuntia
• Tiukka linja syömisten suhteen
• Kunnolla unta