Olen viime kirjoituksestani jatkanut armotonta mättämistä, ja vasta nyt olen jälleen saanut itseäni niskasta kiinni. Tiedän, etten välttämättä pääse tuon kirotun kymmenyksen alle ennen uuttavuotta, mutta teen silti parhaani.
Ei tällaista elämää nimittäin kestä. Päivät on täynnä ahdistusta, surua ja itseinhoa niin paljon, että tekee mieli lähteä kotiin kesken luentojen. Lisäksi pienikin avokin kosketus on tuntunut "piikiltä lihaan", olen hänelle marmattanut lihonneeni ja täten kaiken tuntuvan minulle kivulta (iho sattuu kun se on venynyt kai), eikä ole ollut minkäänmoista kiinnostusta sosialisointiin yleensäkään. Hyvä,että puhelimeen jaksaa vastata. Kuitenkin sieltä tulee kysymys: "No mitäs kuuluu? Mitä oot puuhastellut?", ja tuohon tekisi mieli kiljua inhoavani itseäni samoin kuin viimeiset seitsemän vuotta, että olen viettänyt viimeisimmät viikot ahmien ja kaikki aika onkin siihen ja itsesäälissä kieriskelyyn mennyt.
Nyt olen kuitenkin jälleen saanut tästä tarpeekseni, en kestä enää yhtään ahmintakertaa. Olenkin päättänyt yrittää elää ilman ahmimis"triggereitäni" mahdollisimman pitkään uuden vuoden (tai jo joulun) jälkeen. Jouluna kuitenkin on pakko (ja olen jo luvannut itselleni saavani) syödä liki päivittäin jotain epäterveellistä moskaa, minkä vuoksi tuo triggereittä täysin elo alkanee vasta siinä pakollisten sukulointien jälkeen.
Lisäksi olen luvannut itselleni, että kun pääsen siihen tästä -7kg -tavoitteeseeni, yritän tosissani lopettaa tupakoinnin. Paha tätä on kyllä tuttaville tai sukulaisille mennä kertomaan, minkä vuoksi olen vain vastannut kysymykseen "milloin oikein lopetat tuon tupakoinnin" sijoittavani tuon haasteen siihen "kun aika on kypsä, kuitenkin viimeistään silloinjasilloin".
En tosiaan ole varmaankaan pariin viikkoon lukenut yhtään blogeja tai visitoinut foorumeilla, sillä läski-inhotukseni toimii melkoisena muurina tuota vastaan. Lihottuani takaisin näihin ällömittoihin sieltä liki tavoitepainostani, äitinikin hehkutti laihtuneensa ihan vahingossa viitisen kiloa. Niinpä niin, nämä kaikki kommentit voisivat jäädä sanomatta, jos minun tiedettäisiin reagoivan niihin kolmen päivän seinien sisään linnoittautumisella.
Olenkin meinannut, että jos ikinä pääsen tuonne tavoitepainooni, menen hankkimaan "apua". Kerran ennen siis näin olen tehnyt, ja koska minua ei silloin normaalipainoisena otettu vakavissaan, on kai sitten pakko riuduttaa itsensä olemattomiin ennen kuin kukaan tajuaa, että "hei tollahan taitaa olla syömishäiriö". Vaikuttaakin aika paljon siltä, että suurin osa ihmisistä tunnistaa syömishäiriöksi vain anoreksian, eivät kai ole kuulleetkaan bulimiasta, BEDistä, ortoreksiasta tai EDNOSista. Tuo kokemukseni "avun hankkimisesta" ei tietenkään ole sovellettavissa läheskään kaikkiin terveysalan ammattilaisiin, mutta tuo yksi kirottu huono kokemus on aiheuttanut aika suuren kynnyksen ottaa itseäni tosissaan. En ole mitään.
Juu-u.... Tällaisia turinoita. Yritän saada aikaiseksi lukea blogeja ja muutenkin harrastaa sitä sosiaalista datailua, joka viime aikoina on jäänyt kiireiden vuoksi (nytkin kolme kirjaa luettavana ja pahavaikeakamala tentti edessä ensi viikolla). Hyvää joulunalusaikaa teille kaikille, ja vielä kanelintuoksuiset tervetulotoivotukset myös uusille lukijoille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti