Ristiriitaista kamppailua räjähdyspisteeseen asti

Viime kirjoituksen jälkeen on mennyt hyvin ja huonosti. Vanhoihin rutiineihin on vähän tullut palailtua, olen saanut liikuttua ja opiskeltua. Kuitenkin sortumista on tapahtunut liikaa - mun piti esimerkiksi olla loppuvuosi herkkulakossa, mutta poikakaveri osti mysliä ja kierre pyörähti kivasti edellispäivänä taas käyntiin. En tiedä enää, kauanko kestän tätä soutamista ja huopaamista.

Mietinkin viimeksi juuri eilen, mitä jos vain luovuttaisin, antaisin mennä ja söisin mitä haluaisin, miten paljon haluaisin ja milloin haluaisin. Unohtaisin kalorit, ravintoarvot, ulkonäön ja kaiken. Kuitenkin tiedän, ettei se ole mahdollista. Olen elänyt laskematta kaloreita ja syöden vapaammin, mutta kaiken aikaa taustalla on aina kummitellut pelko lihoamisesta ja toive laihtumisesta. Jos siis alkaisin tällaiselle linjalle, olisin ennen pitkää syvästi masentunut enkä sosialisoisi edes sen vertaa, että poikaystävän kanssa jaksaisin jutella. Tiedän tämän kokemuksen perusteella.

Olen niin lannistunut ja itseinhoinen tällä hetkellä. Vain vähän päälle kuukausi sitten olin tuosta sivupalkin tavoitteestani kilon päässä ja nyt olen jälleen lähtöpisteessä. Miten voin sallia näin käydä... Nyt tuntuu siltä, etten pääse ikinä tavoitteeseeni. Sirpukkakin kirjoituksessaan puhuu syömishäiriön kehittymisestä joko vaihtoehtoon A tai B, ja itse olen enimmäkseen tuota säälittävää, inhottavaa, likaista ja iukuisesti tavoitteitaan saavuttamatonta A-tyyppiä. B:stä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja onnistun tällaisena tyyppinä ajoittain elämään, kunnes taas lipsun pelkkään ahmintaan ja itseinhoon.

En kestä ruumistani. En kestä sitä, kun ajatukset pyörivät koko ajan vain ruoan, kalorien ja oman kehon ympärillä. En kestä omaa saamattomuuttani, sitä etten voi hyväksyä itseäni missään mielessä etenkään tuon pudotuksen nollauksen vuoksi - siis kun menin taas lihoamaan. Ei kukaan voi pitää minusta, jos en itse pidä itsestäni, enkä vain voi mitenkään pitää itsestäni ennen kuin olen luopunut ylimääräisyydestä. Jos tentistä tulee hyvä tulos, hymyilyttää se hetken. Sekunnin kuluttua päähän tulee väistämättömästi ajatus: Mitä väliä sillä on, kun en edes ole mitään?Eihän tämä ole mikään saavutus.


Laihduttamisesta en voi ikinä luopua, se on ainoa tieni onnellisuuteen. Niin monesti olen saanut todeta olevani onnellinen vain, kun olen onnistunut syömään mahdollisimman vähän ja/tai laihtumaan. Muu on vain sumua, pieniä ilonhetkiä, jotka sekoittuvat muiden joukkoon. Todellista onnellisuutta on mielestäni kokonaisvaltainen tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen.

  En tiedä mitä sanoa. Ei kiinnosta, en halua. Kun osaisi vain olla ajattelematta ruokaa ja syömistä. Voisin tähän loppuun vaikka liittää purkauksen, joka näissä tuskissa on syntynyt (henkilökohtaisuus-, latteus- ja klisheisyys-varoitus, huom!):

Todellisuus tummenee, vaikka silmät pysyvät avoinna
Olemus suurenee, iho ja lämpö tuntuvina
Väsyttää muttei uneta
Kammottaa ajatella huomista
Olemus, lämpö ja ahtaus leviävät
Hallinta katoaa, tunteet piirittävät
Helistetään toivoa ja aurinkoa vaan -
muutos tapahtuu huomenna jos koskaan.