Lähtöpisteessä

Tällä hetkellä on menkat ja älytön läskiahdistus muun kiireahdistuksen lisäksi, sillä kävin herättyäni vaa'alla ja se ilmoitti painokseni lähtöpainoni, eli yli sen kirotun kymmenyksen.

Nyt otan tosissani itseäni niskasta kiinni. Aloitan jonkun jännän dieetin, minkä modifioin itselleni sopivaksi. Yksi mättöpäivä viikossa (meni jo eilen, sillä tämän dieetin piti alkaa jo eilen). Ensisijaisen tärkeää olisi päästä pois tästä hiilari- ja suklaakoukusta. Niin hyvin osasin elää ilman ja pääsin pienimmilleni ikinä ja nyt tuo kaikki on vain kitkerä muisto, kun vartaloni hyllyy jokaisella ottamallani askeleellakin.

Tahtoisin tällä hetkellä vain niin kovasti hyväksyntää. Surullista, mutta totta. Opinnot ovat alkaneet luistaa, mutta paino on hilautunut kauhistuttaviin lukemiin. Tahtoisin kuulla esimerkiksi poikaystävältäni hänen pitävän ulkonäöstäni, mutta tällaisia kohteliaisuuksia (kuten myöskin rakkaudentunnustuksia) en ole saanut häneltä kohta vuoteen. En väitä, että itsetunto-ongelmani ovat hänestä riippuvaisia, mutta olisi se varsin jykevä shotti saada kuulla pitkästä aikaa jotain hyvää itsestä. Viime aikoina olen häneltä vain saanut kuulla olevani epäsosiaalinen, laiska, tylsä ja frigidi. Asioita, jotka pitävät paikkaansa, mutta mitä nainen ei todellakaan halua kuulla rakastetultaan. Hän sanoo näitä vain, jotta tiedostaisin ongelman ja tekisin niiden eteen jotain, mutta en osaa. En voi tuosta noin vain muuttua sosiaaliseksi, en halua joka viikonloppu lähteä ryyppäämään ollakseni jännä, eikä minussa ole mitään nappia, mistä "sytyn" halutessani. Vain laiskuutta osaan työstää.

Tänään otan rutiinini jälleen kokonaisvaltaisesti takaisin päiviini. Ne tuovat turvallisuudentunnetta, vaikka välillä tuntuvatkin väkinäisiltä ja epämiellyttäviltä. Esimerkiksi liikunta on yksi rutiini, josta ensimmäisenä tahdon laistaa. En kuitenkaan kestä itseäni enää päivääkään tässä hyllyvässä, vaatteiden kiristmässä kehossa. Mässäily saa minut vain väsyneeksi ja lamaantuneeksi, hukkaan tuhansia tunteja hetkellisen mielihyvän saavuttamiseen, joka kuitenkin taas hetken kuluttua iskee takaisin mieleen hirvittävänä itseinhona ja masennuksena.

Haen uuden ruokapäiväkirjan ja toivon sen tsemppaavan minua edes vähän eteenpäin. Tästä painosta nyt sitten blogini tavoitelistankin mukaan kahdeksan kiloa pois, ja voin olla tyytyväinen uutenavuotena. Toivon vain, että tällä hetkellä on vielä turvotusta hiilarimässyistä ja menkoista, ettei paino tosissaan ole tuo silmiä ja mieltä raiskaava tuholaisluku.

Jännää, kuinka yksi esine voi niin helposti muodostua pakkomielteeksi. Ei nyt tietenkään vaaka kaikkea kerro, mutta itselleni se on melko totuudenmukainen tuomitsija. Tällä hetkellä vaa'an lisäksi ansaittua tuomiota julistavat vaatteeni: yksikin toppi, joka ei ikinä ole puristanut tai kiristänyt, on tällä hetkellä ylläni kuin makkarankuori. Kuka tällaista oloa kestää? Koko ajan iho kihelmöi, läskit painautuvat kehoa vasten ja iho särkee läskien määrästä.Tarvitseeko edes sanoa, että tällä hetkellä inhoan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Onkin sanottu, että jonkin asian arvoa ei tiedä, ennen kuin sen menettää. Minulla oli pieni paino, ja nyt tosissaan tiedän mitä se minulle merkitsi, vaikka se silloin tuntui riittämättömältä.