Hetki omaa aikaa

Saan nyt olla noin viikon omissa oloissani, kun avokki sai itselleen vapaa-aikaa ja lähti sukuloimaan. Olen nyt hyvillä mielin, vaikka pelkäänkin reagoivani yksinäisyyteen sillä inhottavalla täytän-tämän-tyhjyyden-ja-yksinäisyyden-tunteen- menetelmällä, vaikken ole varma, päteekö kohdallani syöminen moisiin tunnistamattomiin alitajuisiin tekijöihin. Enhän edes tiedä, kärsinkö jostain yksinäisyydestä, kun silloin useimmiten tulee ahdettua vatsa kipeäksi.

Ennemminkin sanoisin ahmivani yksin ollessani vain ja ainoastaan sen takia, että häpeän syödä muiden edessä tai läsnäollessa. En ole ikinä ennen osannut yhdistää tuota yksinäisten hetkien hyväksikäyttöä nurinperiseen merkitykseensä, ennen kuin eräältä nettituttavalta sain tällaisin kommentin.

Joka tapauksessa, tänään suunnitelmissa on karmaiseva kaupassa käynti, dieetin suunnittelua (kun eilinenkin meni pannukakuksi HEHHEH - no, oikeastaan 1,5 kokonaiseksi leiväksi päällysteineen) sekä erään kirjoitelman loppuun saattaminen. Tosiaan, pärjäsin eilen loistavasti koko päivän melko minimaalisella ruokailulla, mutta leivottuani ja istuttuani telkkarin eteen, päässä naksahti ja ahmin. Vaikka tiesin, kuinka paljon olin käyttänyt jauhoja ynnä muuta turhaa leipien tekoon, annoin mielihalun viedä verukkeella "loppuvuoden elän tiukasti". Ei näin.

Olen tässä viime aikoina lueskellut Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä ja ihastunut kyseiseen teokseen. En ole koskaan lukenut sh-aiheisia kaunokirjallisia teoksia, mutta väittäisin tämän toimivan minulle niin, kuin monelle Marya Hornbacherin Elämä kateissa -teoksen: samaistuttavia kohtia ja lauseita löytyy melkein joka aukeamalta. Sallikaa minun sitatoida:

Mutta minullapa on ollut hänet, minun on suotu tuntea tuo sydän, tuo jalo sielu, jonka läheisyydessä olin mielestäni enemmän kuin olinkaan, koska olin kaikkea mitä saatoin olla. Hyvä Jumala! Eivätkö käytössäni olleetkin silloin sieluni kaikki voimat?

Kyseisessä kohdassa siis nuori Werther tuskastelee 'kiellettyä rakkauttaan' erästä naista kohtaan. Kuitenkin tässä tunsin hirvittävää samaistumisen tunnetta: Vain vähän aikaa sitten vielä minulla oli jotain, jonka ansiosta olin enemmän kuin olinkaan + miljoonia muita mielleassosiaatioita kyseisestä pätkästä ja muista teoksen kohdista. Olin hetki sitten pienimmilläni ikinä ja olin mitä onnellisin. Kaiken kaikkiaan, jos tuntee jonkin raastavan sieluaan, on tähän teokseen helppo mielestäni samaistua; suosittelen sitä myös ylitsepursuavien aforismiensa vuoksi kenelle tahansa.

Kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja erään tulevan luku- ja kirjoitusprojektin suoritettua, luen vihdoin sen Hornbacherin. Tällä hetkellä vain on vielä esimerkiksi tätä kirjoitelmakurssia jäljellä kaiken muun lisäksi, että taitaa mennä kirjan lukeminen joululle. Joululle? Loistavaa, lisää stressattavaa.