Joulunaika meni mässäillen ja olen vissiinkin maksimipainossani, maksimipainolukemani ei ole suurentunut mutta siinä olen pysytellyt joulunajan päivittäisen mässäilyn ansiosta.
Olen ainakin kahdelle kaverilleni ilmeisesti parkunut sitä, kun olin kymmenisen kiloa laihempi pari kuukautta sitten ja poikakaverini on humalassa kertonut menneisyydestäni ja "sh"stani äidilleni.
Tällä hetkellä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minulla ei ole minkäänmoista syömishäiriötä.
Jos olisi, en varmasti olisi elänyt joulua mässäillen.
Jos olisi, en pystyisi käymään koulussa tai sosialisoimaan pätkääkään liian lihavuuteni vuoksi tai siksi, että pelkäisin joutuvani syömään tai että voisin liikkua enemmän.
Jos minulla olisi syömishäirö, en voisi nauttia mistään arkisista hommista, kuten poikakaverin kainalosta tai yksittäisestä vitsistä jossain televisiosarjassa. Näin käsitin puhuttuani netissä asiastani, että syömishäiriö ei voi koskaan olla vähää aikaa taka-alalla, ja
jos sitä on, niin elämästä ei voi mitenkään nauttia, esimerkiksi opiskelusta ei voisi sitten nauttia kun pitäisi koko ajan olla ajatukset vain ja ainoastaan ruoassa.
Jos mikään asia menee laihtumisen edelle, ei voi olla syömishäiriötä. Vai onko näin?
Uskolliset lukijani, rukoilen teiltä kommentteja asian suhteen.
Kuitenkin olen tällä hetkellä kovemmassa laihduttamisvireessä kuin kuukauteen. Päivittäiset rutiinit ovat palanneet aikatauluun ja elämään, niistä joustaminen johtaa täyteen masennukseen tai ainakin siihen, että mökittäydyn kolmeksi päiväksi neljän seinän sisään. En oikeastaan malta odottaa, että koulu jälleen alkaa, että päivärytmini täydentyy täydellisyyteensä.
En ole muuten netissä käynyt viimeiseen kolmeen viikkoon, että seuraavat pari viikkoa varmastikin kuluvat siihen, että kahlaan läpi kaikki keskustelufoorumien uusimmat viestit enkä välttämättä ole vieläkään täysin toiminnassa mukana. Jouluaikana kun itsehallinta oli täysin hukassa, en kestänyt lukea netistä ihmisten onnistumiskertomuksia.
Vielä kaikille mahdollisille sivulle saapuville myöhästyneet hyvänjouluntoivotukset sekä menestyksekästä uutta vuotta!
2 kommenttia:
Mun mielestä syömishäiriö ei ole mikään on/off-asia, vaan sairaus, joka voi vaihdella lievästä vakavaan. En myöskään käsitä, miksei häiriö voisi olla välillä olosuhteiden parantuessa, ahdistustekijöiden laukaisijoiden kadotessa, lievempi.
En ole itsekään koskaan sairastanut mitään "oikeaa", hard core -syömishäiriötä ja siksi tajuan vimmasi saada itsesi määriteltyä hyvin. En koskaan laihtunut alipainoiseksi. Oksentelut jäivät muutamaan kertaan. Ahmimisestakin pääsin lopulta eroon. Silti huomaan samalla, kun tulen terveemmäksi, miten sairasta meininkini aikaisemmin oli. Kaikki tarkoista ruokapäiväkirjoista ja liikuntasuunnitelmista ja liian nopeasta laihtumisesta ahmimiseen.
Olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka syömishäiriöistä sekin on, että määrittelee koko ihmisarvonsa sen mukaan, mitä päivän aikana syö. Puhumattakaan siitä, että ihailee syömishäiriöitä ja tavoittelee niitä. Tuosta se usein lähtee.
Eli siis pointtina se, että tärkeää tuossa vaiheessasi tuskin on se, diagnosoisiko lääkäri juuri nyt anorksiaksi vai bulimiaksi vai ei miksikään. Jotain on pielessä, jos ylipäänsä mietit, onko sinulla häiriö vaiko ei, ja ehkä myös toivot sitä itsellesi.
Ja jos muut asiat menevät vielä laihdutuksen ja syömisvammailun edelle, niin pidä niistä ihmeessä kiinni! Tsemppiä järkevään laihdutukseen ja toivottavasti pääset syömishäiriöajatuksistasi eroon. Et ole niiden arvoinen. :)
Kiitos hirvittävän paljon valaisevasta kommentistasi, Lila! :) Hyvä kuulla, etten ole ainoa ei-niin-hc-shläinen :P
Lähetä kommentti