Kauhistuttaa kirjoittaa näin usein blogiin, etenkin kun voisi olla muutakin tekemässä, mutta tahdon kirjata ajatukseni ylös. En oikeastaan osaa hyvin perustella, miksi kirjoitan asiani nettiin kaikkien ihmisten saataville, mutta luulisin siinä vaikuttavan ensinnäkin tavan helppouden ja nopeuden sekä "liikkeelle potkimisen". Näin kun annan itsestäni julkisesti ilmi asioita, joista en kellekään edes puhu, saan tavallaan vahviketta siitä - en voi valehdella ja kaunistella asioita, kuten usein päiväkirjani suhteen käy.
Tänään tulin kotiin ja löysin liedeltä poikaystävän kattilaan jättäneen aamupuuron. Olen äärimmäisen vastahakoinen heittämään hyvää (ja itse ostamaani) ruokaa menemään, joten tavalliseen tapaan söin sen. Reilu lautasellinen puuroa, johon olin lisännyt avokin mieliksi voita. Annoin mennä ja maistelin sitä. Tykästyin makuun ja koostumukseen ja tein pienen annoksen mikropuuroa lisää, päätin viettää mättöpäivän. Siihen lisäsin sokeria. En pitänyt siitä, mutta söin sen siltikin pois ja tein jälleen uuden, hieman isomman annoksen mikropuuroa. Siihen lisäsin hieman enemmän sokeria. Maku oli järkyttävä, vaan itsepäisesti söin sen pois. Koko kehoni tuntui valtaavan asunnon alat turvotuksella ja pahoinvoinnilla, ja siltikin tein vielä pienen, täydellisen annoksen mikropuuroa. Viimeisestä puurosta olo jäi jokseenkin tyytyväiseksi. Luonnollisesti menin tämän puolituntisen session jälkeen vessaan pyrkimään eroon pahoinvoinnistani.
Olo tulikin paremmaksi, mutta hiilarimässy+tyhjennys - krapula alkoi tavalliseen tapaansa vaikuttaa: kamala väsy ja viha omaa elämääni kohtaan alkoi huokua kehostani koko kämppään. Jälleen olin kuluttanut päivästäni vähintäänkin puolikkaan tunnin näin turhaan ja typerään toimitukseen. Päätin kuitenkin, että tämä mättöpäivä oli ansaittu ja menin nukkumaan itseäni sen suuremmin soimaamatta. Nukuin semmoiset kolme ja puoli tuntia, ja huomenna palautettava novellianalyysi on vasta puolivälissä. "Mahtavaa - sitä saat mitä tilaat, ahne sika!"
Tiedän nykyään olevani pikkusormen-antamalla-lähtee-koko-käsi -tai kaikki-tai-ei-mitään -persoona, minkä johdosta pelkään huomista kuin ruttoa. En saa, en voi, tämä ei saa mitenkään enää ikinä toistua. Vaan on ennenkin toistunut. Näinä kaikkina häröilyvuosinani en kuitenkaan ole leimannut itseäni kaikki-tai-ei-mitään -persoonaksi, minkä väittäisin haitanneen ahmimiskierteitä. Nyt kun tiedostan tämän piirteeni, tiedän minun toimivan paremmin kun en antaudu kiusauksille (hehheh, en ole koskaan tykännyt kiusauksista).
"I learned something today, you see,..." : en pidä puurosta ja voi sekä sokeri maistuvat pahalta. Tämän kun saisin tiedostettua sitten äidilläni kun tämä lyö naamani eteen pussin vaaleaa leipää lisukkeineen ja kehottaa syömään..."Oothan sä ennenkin noista tykänny". Yksinään ahmiminen tai ahmimisen salliminen saa myöskin kirjautua mustalle listalleni. Pelkään, mitä ahnas ja likainen mieleni vielä saa aikaiseksi - en tahdo enää ikinä palata siihen vuosia kestäneeseen jokapäiväiseen ahmimiseen ja vaa'an tuominnan tuskasteluun.
Siinäpä jälleen epämääräistä tajunnanvirtaa muistiin tarpeeksi. Nyt jatkan novellianalyysiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti