En oikeasti tajua, mikä ihmeen itsesabotaasin aikakausi tällä hetkellä vallitsee. Eilen avokkini lähtiessä kaupungille ottamaan kuppia söin vielä makaronimössöä ja puolikkaan leipäpussin voineen, juustoineen ja kaakaokuppeineen, vaikka kello oli jo liki 11 illalla. Näin aamupainoni on jälleen noussut puolella kilolla.
Tahdoin olla synttäreinäni pitkäaikaisessa tavoitepainossani, mutta nyt siihen on jälleen liki neljän kilon matka. Vielä pari päivää sitten siihen oli kilon matka. En tajua, mikä ihme minussa otti vallan. Työnsin syrjään kaikki viimeaikaiset periaatteet ja vain mätin ruokaa ajattelematta muuta kuin sen "ihanaa koostumusta ja makua" - yöh. Synttärini siis ovat tiistaina, enkä usko että mitenkään, edes nestepaastolla, pääsen takaisin tavoitteitteni tienoille. Tämä on lopullisesti lihottua painoa, mikä on itsekurin puutoksen seurausta.
Vihaan itseäni enkä saa mitään aikaiseksi. Ensi viikolla on kaksi tenttiä, joihin pitäisi lukea, mutta minä murhedin painoani ja tuskastelen, kuinka saisin painoni nyt parissa päivässä putoamaan sellaiset kolme kiloa. Tämä taas on niin mahdotonta ottaen huomioon nämä mättöpäivieni aikana lisätyt kalorit, että moinen ajattelu on turhaa. Niinpä niin, kaivan itselleni kuoppaa.
Eilinen meni vielä kaiken lisäksi hyvin siihen asti, että poikakaverilta jäi se ruoanloppu syömättä. Ihan yhtä hyvin kuin olisin voinut heittää sen roskiin, päädyin ahmimaan sen ja laukaisemaan näin hiilarihimon.
Kuriton kakara. Tälläkin hetkellä tahtoisin syödä leipää ja leipää ja lisää leipää, mutta tiedän tasan, että ajatus on mahdoton. Jos vielä viiltelisin, olisivat käteni jo ainakin kolmesta paikasta auki.
Jotain rangaistusta kehiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti