Sattumaako?

Olen innostuksensekaisessa apatiassa. Aamupainoni on pienimmillään ikinä ja laskenut enemmän kuin mitä viikkotavoitteekseni asetin. Opinnot vetävät puoleensa, joskin jokseenkin hanakasti tehtävien laadun vuoksi. 

Kuitenkin avokin ja minun on melkeinpä käsinkosketeltava kuilu. Molemmilla on kiireitä ja stressiä opintojen suhteen, ja kommunikoimme päivän mittaan hyvin vähän. En kuitenkaan usko tämän kuilun niinkään johtuvan omaksumastani asenteesta syömisten suhteen, hän ei ole koskaan ajatellut ruokaa ja leffojenkatsomista mukavana yhteispuuhana, vaan enemmänkin turhana ajanhaaskuuna. Kunhan molemmilla ovat tentit ohitse, toivon meidän löytävän toisillemme enemmän aikaa – lähteä ulos yhdessä tai jotain.

Ulkona syömistä olen kuitenkin vältellyt yläasteelta, syömishäröilyjeni alkuajoilta, lähtien emmekä tästä syystä käykään kuin korkeintaan kerran-pari vuodessa ulkona syömässä. Syön ahnaasti kalliisti maksamastani ruoasta, ja ulkona syödessä joudun koko ajan olemaan varuillani ja varmistamaan, että syön tarpeeksi hitaasti. Inhottaa ajatella tietää ihmisten naureskelevan salamannopeaa ja siistimätöntä syömistäni: ”Kattokaa kun läski syö!” Vain pelkästään avokkini läsnäollessa voin syödä kuten syön, eli nopeasti tai haluamaani tahtiin, ilman että tunnen selkäpiissäni syytteleviä sormia ja pilkkaa.

Parin viikon päästä minua odottaakin seurassa ja valvottuna syöminen, sillä olen menossa käymään äitini luona. Olen tunnetusti talon syöppö, olen aina ollut kotona leipä tai murokulho käsissäni ja tyhjentänyt urakalla jääkaappia ja pakastinta hiilareista. Viimeksi kotona käydessäni äitini kauhistui minun laihtuneen, vaikka pudotusta ei ollut tuolloin ollut edes paljon. ”Älä nyt vaan hanki mitään anoreksiaa”, sanoi kun en suostunut syömään jotain makaronimättöä keskiyöllä. Minäkö muka söisin vain nälkäisenä... -.-

Tämä syöpön maineeni yhdistettynä tunnettuun ulkona (etenkin yksin) syömisen välttelyyn jättävät vähän vaihtoehtoja hiilarihirviöiden välttelylle. En nyt kuitenkaan jaksa moista stressata, kyllä se siitä sitten jotenkin sutviutuu.

Tänään menkkojen loppuessa olen kokenut enemmän syömishimoja verrattuna viikon kulkuun. Onhan tuota sitten tullutkin kaikennäköistä ahdettua naamariin hillittömällä tahdilla, mutta olen onnistunut ylläpitämään jonkinmoista kuria *aaltoja*! Voin vain tästä todeta olevani hitusen ylpeä itsestäni ja potevani sokerikrapulaa, väsy on hurja. Tiedänpähän vastaisuudessa paremmin, mitä ja miten syödä.

Huomasin tänään, että ruokapäiväkirjani on saman kokoinen kuin hyllyssämme oleva Raamattu. Jännää.