Järjestelmällisyyttä

Mun on pakko alkaa tosissaan aikatauluttamaan vapaa-aikani ja luomaan järkevät syömismetodit. Oon koko viikon mennyt nukkumaan jossain kolmen aikoihin ja herännyt yhdeltätoista aamulla, mikä taasen on pilannut koko päivän. Koulujuttuja ei ole tullut hoidettua vaan olen dataillut, leiponut ja syöpötellyt kaiken tehokkaan aikani.

facilitator.fi

Tällä hetkellä suunnitelmissani on - eilisen mätöksi menneen päivän jälkeen - sallia itselleni yksi mättöpäivä viikkoa kohden. Liikuntaa on lisättävä eli aikataulutusta tehtävä. Olen nyt innostunut leipomaan leipää ja se on tällä viikolla syönyt leijonanosan ajastani. Eilen sitten muun muassa söinkin pellillisen leipää (pitsapohjamaisesti tehty) sen suklaalevyn ja muun scheissen lisäksi. Oi tiukkaa itsekuriani, ih!

Niin, eilen jo tiedostin, että jos otan tuosta nyt yhden palan, syön niin kauan että mahani tulee kipeäksi. Tämänkin tiedostaen annoin mennä. Samassa päätin, vaikka viikkooni olikin jo mahtunut yksi mättöpäivä, että pidän tästä eteenpäin sen yhden laskemattoman mättöpäivän viikossa. Tai ehkä jokin rajoitus olisi siinäkin hyvä olla. Kehittelen ideaa maanantaihin asti.

Pitäisi käydä kaupassa hakemassa lisää jauhoja ja limsaa. Pitäisi lukea 300-sivuinen kirja kahdessa päivässä. Pitäisi kirjoittaa muistiinpanoja puhtaaksi. Pitäisi täytellä kelalappu. Pitäisi siivota. Pitäisi ehkä aikatauluttaa maanantaista eteenpäin vapaa-aika niin täsmällisesti, että voisin jatkossa viettää rennompia, oikeasti vapaata aikaa viikonloppuisin.

Valmistin jälleen tuommoista eilenkin ahmimaani elovena-pussin kyljestä olevasta reseptistä kauraleipää pellillisen, ja söin satsin, kuten eilenkin. Miten yhden ihmisen vatsaan mahtuu edes kerralla moinen määrä jauhomössöä?? Tätä poikaystävänikin kauhisteli. No, näin meni tämäkin päivä ahmimiseksi. Pian käyn kaupassa ja ostan kunnolla mättöä, syön vatsani kipeäksi ja oksennan koko illan, sillä poikaystävä lähti kavereittensa kanssa jonnekin illanviettoon. Ah, mitkä suunnitelmat.

Oppimattomuus on synti

Ihmiset, jotka eivät opi virheistään tai muutenkaan tekemisistään, pitäisi tuomita ikuiseen kadotukseen, eli näiden ihmisten pitäisi vain lakata olemasta. Jos he toistavat alituiseen samoja virheitä, aiheuttavat he joko itselleen, muille tai sekä itselle että muille ihmisille alinomaan tuskaa.

Oppimattomuudesta tuomittaessa mun pitäisi syntyä yhteensä miljoona kertaa ja joka kerta vaan katkaista elämä tosta noin vain. Niin paljon olen tehnyt elämässäni virheitä, joista en ole oppinut, että ansaitsisin monenkertaisen elämänlopettamisrangaistuksen. Lopulta totta kai lakkaisin kokonaan olemasta, kunhan riittävästi olisi elämä päästetty käyntiin ja kylmästi katkaistu virheitteni typeryyden ja uusiutuvuuden vuoksi.

Pari päivää sitten otin itseäni niskasta kiinni. Parin viikon takainen elämäntyyli ja ajatusmallit istuutuivat vankasti jälleen pääni valtaapitäviin penkkeihin ja sain taas elämäni hallintaan. Kaki päivää meni loistavasti. Tänään kuitenkin, kun olin jo tarpeekseni syönyt, avopuolison lähdettyä asioitaan toimittelemaan annoin jostain sairaasta syystä itselleni luvan mennä syömään eilen leipomani sämpylät. Nämä olivat siis täysin ohjeen mukaisesti tehtyjä (valmistuksessa käytetty mm. sokeria sekä öljyä ja juustoraastetta) ja kokoluokaltaan jotain muuta kuin sämpylöitä.

Mieleni teki syödä lämmintä ruokaa, mutta söinkin hedelmää. Sitten vain luovutin kaikki ajatukseni televisiolle ja hetkelliselle mielihyvälle ja menin keittiöön etsimään vielä lämmintä ruokaa, kun teki mieli. Vihaan oikeasti tuota sivulausetta enemmän kuin mitään muuta itsessäni. Päätin sitten huitaista naamaan yhden sämpylän. Sitä syödessäni totesin homman olevan typerää mauttomuutensa vuoksi, joten asian sikseensä jättämisen sijaan jostain anteeksiantamattomasta hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen päätin päällystää puolikkaat voilla. Sen syötyäni pirahti tottakai päässäni "kaikki tai ei mitään"-sireeni soimaan ja söin loputkin sämpylät, päällystäen ne vielä tuhoisammin voilla sekä juustolla.

... tänään meni kutakuinkin näin (kaiken muun lisäksi!)

Illaksi onneksi oli sentään luvassa vielä vähäsen liikuntaa, tosin ei ollenkaan niin paljoa, että olisin ton kaiken kuluttanut. Vähän pyöräilyä, näin sen tytön johon uskon avokkini olevan ihastunut (enkä ihmettele) ja tunsin itseni koko miittingin ajan masentuneeksi manaatiksi, joka vie kaiken tilan ja ilon muilta. Välillä noista aatteista pystyi irtautumaan kun ympärillä oli muuta, mihin piti keskittyä.

Kelalle en ole vieläkään saanut tarinoitua opintojen hidastumissyitä, ehkä sitten huomenaamulla. En saanut eilenkään oikein hoidettua opinnollisia toimia, minkä vuoksi kierin sängyssä ainakin pari tuntia saamatta unta murehtiessani ajanhukkaustani. Tänään kieriskelen sitten syömisten, sen tytön sekä edelleenkin opintojen suhteen saamattomuuden vuoksi.

Turhaa

Olen viimeiset pari viikkoa nyt virallisesti mättänyt vähintäänkin joka toinen päivä karkkia, pastaa, leipää ynnä muuta sontaa. Olen myöskin virallisesti jälleen kirotun kymmenykseni yläpuolella. Avokki tuntuu inhoavan minua tai karttelevan, ei tahtoisi minun olevan paikalla tai varmaankaan edes olemassa. Se on muuttunut. Emme osaa puhua.

Tänään vihdoin pidän sen kauan aikomani paastopäivän ja palaan normaaliin elämääni. Tässä nyt on kuitenkin parin viikon sisällä ollut tenttejä ja muita rasittavia opiskelu- yms. velvoitteita (tuli se kirje kelaltakin opintojen liian hitaasta etenemisestä), eikä opistolla käynti ole ollut niin säännöllistä kaikkien maailman peruutusten ja kurssien loppumisen vuoksi.

Pyrin ottamaan tavoitteekseni käydä päivittäin edes tunnin pituisella kävelylenkillä, hölkkä tai juoksu vaatii minulta erityistä suunnittelua ja psyykkausta kun en moisesta oikein nauti. Omistan vain yhden parin urheilurintsikoita (en ole saanut toisia ostetuksi pihiyttäni), enkä jaksa niidenkään kanssa räpeltää, mikä entuudestaan nostaa kynnystä lähteä hikilenkeille.

Masentaa ja stressaa. Inhoan itseäni entistä enemmän tämän kahden viikon kurittomuuden vuoksi. Mättöä eikä mitään korvaavaa toimintaa kuten liikuntaa tai paastoa välissä. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada nyt edes tuon liikunnan aloitettua. Hiilarihimoa vastaan en vieläkään osaa taistella, mutta yritän opetella sitä uudelleen. Ei mitään uutta siis.

Itsesabotaasi

Olen nyt virallisesti lihonut viikossa yli neljä kiloa. Kaikkein pienimmästä painostani ikinä. Viikko sitten aloin mässätä suklaalla, leivällä, juustolla ja kaikella mahdollisella. Sama linja on jatkunut päivittäin ja huomenna lähden sinne äitini luo. Ainakaan ei voi valittaa minun laihtuneen.

Tämä on itsesabotaasia puhtaimmillaan. En saa katkaistua kierrettä. En tajua, mikä tähän ajaa. Miksi?

Rangaistuksen aikakausi

Eilenkin meni aamupäivällä ainakin puoli pussia leipää juustoineen ja voineen. Söin masennukseen kai, en edes tiedä miksi. Tämä tapahtui aamupäivällä herättyäni, loppupäivän join zeroa ja vettä ja kävin saunassa sekä kolmen kilsan kävelylenkillä. Muutos: -300g. Loistavaa. Nämä kilot varmasti ovat tosissaan tulleet jäädäkseen.

Niin kuin en jo valmiiksi vihaisi itseäni tarpeeksi. Oli viikko sitten menkat ja sen jälkeen iski mukava, perinnöllinen vaiva joka aiheuttaa kipua pitkin päivää. Sama vaiva jatkuu vieläkin. Tämän takia emme ole nyt sitten avokin kanssa pariin viikkoon "olleet lähekkäin" ja kaiken lisäksi tuo on alkanut käydä enemmän kaupungilla juomassa ja puhuu hyvin usein eräästä koulutuksessaan olevasta, ikäisestäni unelmatytöstä. Loistavaa.

Tekisi mieli vain turvautua vanhoihin keinoihin tai ottaa uusia järeämpiä käyttöön. Eilen päätin alkavani tänään melko tiukalle dieetille, mutta ei riitä. Vatsa ei oikein ole tässä viimeisen parin viikon aikana oikein toiminut, minkä vuoksi olen vakavasti harkinnut laksojen ostamista. En vain sinänsä tahtoisi edes kokeilla, pelkään jääväni koukkuun eli loppujen lopuksi joutuvani syömään niitä koko loppuikäni elimistön adaptoiuduttua niihin. Mutta jos vain kerran kokeilisi...

Masennuksentapainen vaivaa, eikä liikunta, sosialisointi tai yleensäkään asunnosta poistuminen kiinnosta pätkääkään. Pari vuotta sitten mökitinkin kotonani melkein kokonaisen vuoden todennäköisesti masentuneena. En osaa sanoa, onko masentelu sittemmin yhtäjaksoisena jatkunut, mutta nyt ainakin mieli on ollut jo pitempään mustana. En kehtaa edes mennä mihinkään lekurille tästä puhumaan, vaiva on kuitenkin vain hetkellinen ja sitten hävettää ajan vienti muilta sitä oikeasti tarvitsevilta. Tahtoisin vain saada tehtyä jotain sille ahdistukselle, joka iskee aamuisin ja etenkin luentojen alkamisajan kynnyksellä. Kun vain asuisin yksin, olisi oma pieni pesä eikä kaapissa yhtään leipää, maitoa tai muuta turhaa scheisseä.

En tiedä, mitä varten olen alun alkaen tämänkin blogin luonut, mutta päiväkirjana tätä itselleni pidän. Tahdoinkin tällä kertaa tehdä huomioinnin tästä surkeasta olotilasta sekä dieetin alkamisesta. Sekavaa tajunnanvirtatekstiä...

Alamäki jatkuu

En oikeasti tajua, mikä ihmeen itsesabotaasin aikakausi tällä hetkellä vallitsee. Eilen avokkini lähtiessä kaupungille ottamaan kuppia söin vielä makaronimössöä ja puolikkaan leipäpussin voineen, juustoineen ja kaakaokuppeineen, vaikka kello oli jo liki 11 illalla. Näin aamupainoni on jälleen noussut puolella kilolla.

Tahdoin olla synttäreinäni pitkäaikaisessa tavoitepainossani, mutta nyt siihen on jälleen liki neljän kilon matka. Vielä pari päivää sitten siihen oli kilon matka. En tajua, mikä ihme minussa otti vallan. Työnsin syrjään kaikki viimeaikaiset periaatteet ja vain mätin ruokaa ajattelematta muuta kuin sen "ihanaa koostumusta ja makua" - yöh. Synttärini siis ovat tiistaina, enkä usko että mitenkään, edes nestepaastolla, pääsen takaisin tavoitteitteni tienoille. Tämä on lopullisesti lihottua painoa, mikä on itsekurin puutoksen seurausta.

Vihaan itseäni enkä saa mitään aikaiseksi. Ensi viikolla on kaksi tenttiä, joihin pitäisi lukea, mutta minä murhedin painoani ja tuskastelen, kuinka saisin painoni nyt parissa päivässä putoamaan sellaiset kolme kiloa. Tämä taas on niin mahdotonta ottaen huomioon nämä mättöpäivieni aikana lisätyt kalorit, että moinen ajattelu on turhaa. Niinpä niin, kaivan itselleni kuoppaa.

Eilinen meni vielä kaiken lisäksi hyvin siihen asti, että poikakaverilta jäi se ruoanloppu syömättä. Ihan yhtä hyvin kuin olisin voinut heittää sen roskiin, päädyin ahmimaan sen ja laukaisemaan näin hiilarihimon.

Kuriton kakara. Tälläkin hetkellä tahtoisin syödä leipää ja leipää ja lisää leipää, mutta tiedän tasan, että ajatus on mahdoton. Jos vielä viiltelisin, olisivat käteni jo ainakin kolmesta paikasta auki.

Jotain rangaistusta kehiin.

Tunnustus

Lähdin kuin lähdinkin luennoille vielä mättöjeni jälkeen. Toisen luennon aikana, professorin puheen kulkiessa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, miksautui päässäni kuva täydellisestä mättöpäivästä. "Kuitenkin on jo päivä mennyt täysin pilalle - miksen sitten ottaisi siitä kaikkea irti?"

Kaikenkaikkiaan eilen meni siis aamuahminnan jälkeen:

• Viennetta-jäätelökakku
• 200g sipsejä
• yhteensä päivän aikana pussillinen vaaleaa leipää paksuilla voi- ja juustokerroksilla, osa vielä pestollakin
• kuppi kaakaota
• Geisha-levy
• ainakin 4/5osaa valkkaripullosta
• noin puolet 40% viinapullosta (joka siis oli 35cl)
• jogurttia kaakaojauheella epämääräinen määrä
• omena

Jotain taisi unohtuakin. Noh, kuitenkin tästä seurauksena oli aamulla +2kg ja armoton närästys ja turvotus. Nyt pää on tyhjä.
Siltikin olen suunnitellut viettäväni tällaisia totaalisen tuhon päiviä aina silloin tällöin. Sairasta. Hävettää.

Hyökkäävä hiilarihimo

Täydellinen itsekurin kadotus vallitsi minut noin tunti sitten. Avokki lykkäsi syötäväkseni puuronsa lopun (hillolla, voilla yms scheissellä) ja minähän söin sen, sillä hän istui vieressä kuin valvomassa. Poistuttuaan asunnostamme päätin, että saan syödä pari mättöleipää kun eilisen menin pelkällä aamupalalla. No, söin sitten pari vaalean leivän viipaletta voilla, juustolla ja kurkulla.

Hiilarihimo yltyi ja valtasi mieleni niin, että järkeni ja tilanteentajuni sumeni täysin. Pian olin syönyt jo kahdeksan moista leipää ja olin lämmittämässä itselleni hyvin juustoista makaronimössöä ison annoksen. Muistan miettineeni tupakalla käymistä. Pian sitten kourassani olikin hätävaraherkkuni, jogurttia kaakaojauheella. Tosin tätäkään ei ollut pitkään enää muuta kuin lautasten reunoilla julistamassa maailmalle, mitä olenkaan tehnyt.

Näin siis käynnistyi päiväni täydellisellä epäonnistumisella. Tyhjentymisestä ei tullut mitään, säälittävää kakomista ja tiputtelua vainen. Puolen tunnin päästä pitäisi lähteä koululle, mutta tahtoisin vain jäädä kotiin apatiseeraamaan, inhoamaan itseäni, hoitamaan rästihommia ja nukkumaan. Niinpä niin, olisin voinut vaikka vielä nukkua tunnin torkut sen sijaan että ahmin päälle kuusikymmentä minuuttia vailla järjen häivää.

Kuitenkaan en sinänsä voisi olla menemättä: pitää hakea muutama oppimatsku joltain opettajalta ja kaksi luentoa kuuluisi myös päiväohjelmaan. Tällä hetkellä vain ahdistus on niin kova, että hädin tuskin pystyn kuvittelemaan lähteväni ulos ovesta istumaan ja kirjoittamaan kynä sauhuten neljän tunnin ajaksi. Lisäksi ulkona on hyytävän kylmä ja matkallani opistolle olisi vielä sellainen miljoonan kilometrin mittainen silta, jolla tuuli lähes pysäyttää liikkumisen kelillä kuin kelillä.

Ahdistuskierre: söin liikaa ja ahdistaa, pitäisi liikkua mutta opistolle lähtö ahdistaa, tahtoisin nukkua mutta pitäisi mennä opistolle ja omatunto soimaa ja oma saamattomuus ahdistaa vielä enemmän. Katsotaan nyt, kuinka käy.

Vihaan itseäni. Kuinka saatoin antaa näin käydä... huomenna pitäisi vielä ehkä ryypätäkin. JES.

Koettelemus

Kauhistuttaa kirjoittaa näin usein blogiin, etenkin kun voisi olla muutakin tekemässä, mutta tahdon kirjata ajatukseni ylös. En oikeastaan osaa hyvin perustella, miksi kirjoitan asiani nettiin kaikkien ihmisten saataville, mutta luulisin siinä vaikuttavan ensinnäkin tavan helppouden ja nopeuden sekä "liikkeelle potkimisen". Näin kun annan itsestäni julkisesti ilmi asioita, joista en kellekään edes puhu, saan tavallaan vahviketta siitä - en voi valehdella ja kaunistella asioita, kuten usein päiväkirjani suhteen käy.

Tänään tulin kotiin ja löysin liedeltä poikaystävän kattilaan jättäneen aamupuuron. Olen äärimmäisen vastahakoinen heittämään hyvää (ja itse ostamaani) ruokaa menemään, joten tavalliseen tapaan söin sen. Reilu lautasellinen puuroa, johon olin lisännyt avokin mieliksi voita. Annoin mennä ja maistelin sitä. Tykästyin makuun ja koostumukseen ja tein pienen annoksen mikropuuroa lisää, päätin viettää mättöpäivän. Siihen lisäsin sokeria. En pitänyt siitä, mutta söin sen siltikin pois ja tein jälleen uuden, hieman isomman annoksen mikropuuroa. Siihen lisäsin hieman enemmän sokeria. Maku oli järkyttävä, vaan itsepäisesti söin sen pois. Koko kehoni tuntui valtaavan asunnon alat turvotuksella ja pahoinvoinnilla, ja siltikin tein vielä pienen, täydellisen annoksen mikropuuroa. Viimeisestä puurosta olo jäi jokseenkin tyytyväiseksi. Luonnollisesti menin tämän puolituntisen session jälkeen vessaan pyrkimään eroon pahoinvoinnistani.

Olo tulikin paremmaksi, mutta hiilarimässy+tyhjennys - krapula alkoi tavalliseen tapaansa vaikuttaa: kamala väsy ja viha omaa elämääni kohtaan alkoi huokua kehostani koko kämppään. Jälleen olin kuluttanut päivästäni vähintäänkin puolikkaan tunnin näin turhaan ja typerään toimitukseen. Päätin kuitenkin, että tämä mättöpäivä oli ansaittu ja menin nukkumaan itseäni sen suuremmin soimaamatta. Nukuin semmoiset kolme ja puoli tuntia, ja huomenna palautettava novellianalyysi on vasta puolivälissä. "Mahtavaa - sitä saat mitä tilaat, ahne sika!"

Tiedän nykyään olevani pikkusormen-antamalla-lähtee-koko-käsi -tai kaikki-tai-ei-mitään -persoona, minkä johdosta pelkään huomista kuin ruttoa. En saa, en voi, tämä ei saa mitenkään enää ikinä toistua. Vaan on ennenkin toistunut. Näinä kaikkina häröilyvuosinani en kuitenkaan ole leimannut itseäni kaikki-tai-ei-mitään -persoonaksi, minkä väittäisin haitanneen ahmimiskierteitä. Nyt kun tiedostan tämän piirteeni, tiedän minun toimivan paremmin kun en antaudu kiusauksille (hehheh, en ole koskaan tykännyt kiusauksista).

"I learned something today, you see,..." : en pidä puurosta ja voi sekä sokeri maistuvat pahalta. Tämän kun saisin tiedostettua sitten äidilläni kun tämä lyö naamani eteen pussin vaaleaa leipää lisukkeineen ja kehottaa syömään..."Oothan sä ennenkin noista tykänny". Yksinään ahmiminen tai ahmimisen salliminen saa myöskin kirjautua mustalle listalleni. Pelkään, mitä ahnas ja likainen mieleni vielä saa aikaiseksi - en tahdo enää ikinä palata siihen vuosia kestäneeseen jokapäiväiseen ahmimiseen ja vaa'an tuominnan tuskasteluun.

Siinäpä jälleen epämääräistä tajunnanvirtaa muistiin tarpeeksi. Nyt jatkan novellianalyysiä.

Mielen mutkia muistoihin

Elämässäni ilmeisesti vallitsee tällä hetkellä uudenlainen vire ja asenne, jonka koen vaikuttavan positiivisesti toimintaani ja päänsisäiseen maailmaani. Olen omaksunut tai vähintäänkin omaksumassa vanhaa tuttua mottoa "älä jätä sitä huomiseen, minkä voit tehdä jo tänään". Tottakai totuttelu vie aikansa, mutta perusperiaatteen olen jo sisäistänyt; itsen repiminen pois tutuista rentoutumiskeinoista (television tai netin tuijottelu) on vielä työn alla. Tästä todisteena tämä hetki: pitäisi kirjoittaa analyysiä, mutta sen sijaan kirjoitan ajatuksiani julki...

Tahdoin vain tehdä itselleni merkinnän jonnekin varmaan paikkaan eritoten siitä, että tänään, varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni sitten itsenäisen ajattelun alkamisen, kieltäydyin syömästä täysin omatoimisesti. En syönytkään eväslounastani, sillä minun ei tehnyt mieli enkä liioin nälkääkään kehossani tunnistanut. Täysin uusi tunne: pystyn itsenäisesti vaikuttamaan toimintaani! Tämä toki on itsestäänselvyys kaikille perustavalta luonteeltaan funktionaalisille ihmisille, mutta minulle, BEDinsekaista syömishäröilyä jo seitsemättä vuotta toimittaneelle, tämä on SUURI askel kohti ahdistamattomampaa elämää.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kehoni ylitsepursuavaisuus sekä tekemättömät työt ahdistaisi minua.  Vaikka aamupainoni on pienimmillään koskaan, en huomaa muutosta parin kilon takaiseen olemukseen, jota ylläpidin melko pitkään. Kasvoni, käteni, jalkani tai vatsani eivät ole kaventuneet, vain vaaka näyttää pienempää lukemaa. Olenkin itseäni kironnut siitä, kun lopetin hölkkäämisen aloitusyrityksen kesken, sillä senaikaista reisien tilaa ei ole enää, vaikka anaerobinen liikuntani on pysynyt ainakin jokseenkin ennallaan. Liikunnasta en kuitenkaan jaksa enää stressata. Mikä ei toimi mulla, ei vain toimi. En erityisemmin nauti kävelystä, vaikka sitä tulee tilaisuuden tullen harjoitettua. Kunhan jotenkin liikun, en sen suuremmin ala itseäni soimata. Tämän vuoksi talvi jo kauhistuttaa - en varmasti liiku senkään vertaa hyötyliikuntaa kuin nyt. Pitää kehitellä varasuunnitelmia.

Noh, nyt kun jälleen sain vähän purettua ajatuksiani, palaan analyysin tuskaisen vääntämisen pariin. En saa nukutuksi yöllä, jollen tee sitä edes puoliväliin.

P.S. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut tekeväni entistä enemmän maku- sekä hajuhavaintoja: nytkin kämpässä tuntuu tuoksuvan makaronilaatikko, ja luulen tuon tuoksun tulevan alakerran kämpästä. Makuhavainnoista sen verran, että välillä tupakansavukin saattaa maistua tietynlaisen teen yhteydessä smurffikarkeilta o.O Hajuaisti siis tuntuu terävöityneen, makuaisti sekoittuneen (jokseenkin myös kadonneen, en maista teelusikallista chilirouhetta...) Liekö normaalia.

Sattumaako?

Olen innostuksensekaisessa apatiassa. Aamupainoni on pienimmillään ikinä ja laskenut enemmän kuin mitä viikkotavoitteekseni asetin. Opinnot vetävät puoleensa, joskin jokseenkin hanakasti tehtävien laadun vuoksi. 

Kuitenkin avokin ja minun on melkeinpä käsinkosketeltava kuilu. Molemmilla on kiireitä ja stressiä opintojen suhteen, ja kommunikoimme päivän mittaan hyvin vähän. En kuitenkaan usko tämän kuilun niinkään johtuvan omaksumastani asenteesta syömisten suhteen, hän ei ole koskaan ajatellut ruokaa ja leffojenkatsomista mukavana yhteispuuhana, vaan enemmänkin turhana ajanhaaskuuna. Kunhan molemmilla ovat tentit ohitse, toivon meidän löytävän toisillemme enemmän aikaa – lähteä ulos yhdessä tai jotain.

Ulkona syömistä olen kuitenkin vältellyt yläasteelta, syömishäröilyjeni alkuajoilta, lähtien emmekä tästä syystä käykään kuin korkeintaan kerran-pari vuodessa ulkona syömässä. Syön ahnaasti kalliisti maksamastani ruoasta, ja ulkona syödessä joudun koko ajan olemaan varuillani ja varmistamaan, että syön tarpeeksi hitaasti. Inhottaa ajatella tietää ihmisten naureskelevan salamannopeaa ja siistimätöntä syömistäni: ”Kattokaa kun läski syö!” Vain pelkästään avokkini läsnäollessa voin syödä kuten syön, eli nopeasti tai haluamaani tahtiin, ilman että tunnen selkäpiissäni syytteleviä sormia ja pilkkaa.

Parin viikon päästä minua odottaakin seurassa ja valvottuna syöminen, sillä olen menossa käymään äitini luona. Olen tunnetusti talon syöppö, olen aina ollut kotona leipä tai murokulho käsissäni ja tyhjentänyt urakalla jääkaappia ja pakastinta hiilareista. Viimeksi kotona käydessäni äitini kauhistui minun laihtuneen, vaikka pudotusta ei ollut tuolloin ollut edes paljon. ”Älä nyt vaan hanki mitään anoreksiaa”, sanoi kun en suostunut syömään jotain makaronimättöä keskiyöllä. Minäkö muka söisin vain nälkäisenä... -.-

Tämä syöpön maineeni yhdistettynä tunnettuun ulkona (etenkin yksin) syömisen välttelyyn jättävät vähän vaihtoehtoja hiilarihirviöiden välttelylle. En nyt kuitenkaan jaksa moista stressata, kyllä se siitä sitten jotenkin sutviutuu.

Tänään menkkojen loppuessa olen kokenut enemmän syömishimoja verrattuna viikon kulkuun. Onhan tuota sitten tullutkin kaikennäköistä ahdettua naamariin hillittömällä tahdilla, mutta olen onnistunut ylläpitämään jonkinmoista kuria *aaltoja*! Voin vain tästä todeta olevani hitusen ylpeä itsestäni ja potevani sokerikrapulaa, väsy on hurja. Tiedänpähän vastaisuudessa paremmin, mitä ja miten syödä.

Huomasin tänään, että ruokapäiväkirjani on saman kokoinen kuin hyllyssämme oleva Raamattu. Jännää.

Seesteistä stressittömyyttä

Olen vihdoin löytänyt tavan asettaa opiskelun ja liikunnan etusijalle, ja kohdallani se vaikuttaa olevan yleisesti syömisen välttely viimeiseen asti. Tällä viikolla olen elänyt melko kituisasti ja olenkin nyt pienimmilläni ikinä (hädin tuskin alipainon puolella tosin vasta...), ja olen oikeasti jaksanut opiskella, jutella avokin kanssa mistä tahansa ja liikkua :)

Siltikin kuitenkin kammottelen huomista nappien syönnin aloittamista. Jos tämä toimiikin vain menkkojen yhteydessä? Ei voi olla niin, se on päästä, käsistä ja suusta kiinni mitä syö. En voi palata ylettömään syömiseen nyt, kun olen löytänyt stressilleni ja ahdistukselleni hoito- tai pikemminkin ennaltaehkäisykeinon.

Käsittääkseni tähän liittyy jotain kontrollintunnetta muilla shisillä, itsetunnon kohoamista tms., mutta itse en ole moista huomannut. Luotan vain tunteisiini tämän asian suhteen, sillä niitten mukaan tässä on menty ja mennään vielä pitkäänkin. Ja nyt tuntuu hyvältä, että saan tehtyä jotain opintojen ja parisuhteen eteen ^.^ Niskaan kasautuneet hommat tipahtelevat niskasta pöydälle ja saan vihdoin työstettyä niitä.

En kuitenkaan voi olla stressaamatta huomista tai koko viikonlopun syömisiä. Viikolla mennään avokin kanssa niin eri aikatauluja, että kumpikin syö niin kuin parhaaksi katsoo, eikä hän enää pahemmin kysele syömisteni perään (on oppinut "kohtauksistani"...) Huomenna siis alkaa nappien syönti taas ja tässä viikonloppuna kuitenkin syödään kotona ja pitäisi kehittää jotain sellaista totta kai, mitä minäkin uskallan syödä ja mitä avokki ei inhoa. Kasvissosekeitto esimerkiksi on tälle turhaa ruokaa, ei kuulemma pidä nälkää. Jotenkin on vaan niin epäreilua tää naisten ja miesten välinen kehosuhde: miehet voi syödä mitä vain ja pysyy silti pulkannaruina, naisena kun syö edes puolikkaan niistä miehen syömisistä, saa seuraavana aamuna toiminnastaan numeroarvioinnin. Näin ainakin useimpien tuntemieni naisten ja miesten välillä.

Noh, nyt kun olen tunnin tässä istunut datailemassa, alan olla tarpeeksi hereillä työstääkseni joko keskiviikoksi valmiina oltavaa kirjoitelmaa tai lukeakseni loppuun pari maanantaiksi luettuina oltavaa kirjaa. Hyvää viikonloppua mahdollisille tämän tekstin kohtaajille!