Eilisen piti viimeistään mennä hyvin. Olen jo tuhottoman paljon jäljessä loppuvuoden aikataulustani, mutta tahdoin vielä eilen suorittaa viimeisen ruoankierrätysrituaalin tänä vuonna (toivottavasti).
Mittailinkin juuri itseäni. Olen ihan mittanauhankin mukaan lähtöpisteessä, eli totaali luuseri - sietämätön olento, joka ei ansaitse elää. Kuitenkin eilen illalla muistin vanhan minäni. Tämäkin minä oli jo paljon kokenut mm. bulimareksiaa, mutta noina aikoina olin onnellinen. Menin minne halusin, miten ja milloin halusin, ja aina onnistuin pitämään hauskaa. Tällä hetkellä olen pirttihirmuuntunut tiukkapipo, joka lihoo.
Kurkkukivuissani ja henkisesti jopa olemattomuuden tasolla ollessani ruoankierrätyksen ja -ahmimisen aiheuttaman synkkyyden ja itseinhon maailmoissa surkuttelin, miksei vain ihmiselle riittäisi numerot. Miksi ruoan pitää maistua joltain, miksi sitä pitää valmistaa ja maustaa ja syödä. Mieluummin söisin puhtaita numeroita, enkä mitään susia lampaiden vaatteissa. Jos minun pitäisi luopua jostain aististani, olisi se ehdottomasti makuaisti.Tänään pitäydyn linjassani. En kestä enää itseäni. Kaiken tämän ahmimisenkin olisin varmasti voinut välttää, jos olisin voinut purkaa ahdistustani perinteisesti viiltelyyn. Kuitenkin olen jo kauan aikaa sitten luvannut avokilleni, etten enää ikinä sitä harjoita. En tahdo valehdella hänelle, enkä oikeastaan enää lisää arpia.
Pitää lähteä kaupungille, ihmisten keskelle. Ahdistus.
1 kommentti:
ei voi vieläkään kommentoida uusimpiin teksteihisi, joten kiitos vielä kerran tänne :---). Pidä itsestäsi huolta ja toivon että kommenttini auttaa sinua myös käytännössä. ♥
Lähetä kommentti