Jep, ostin vihdoin "laksatiivista oraaliliuosta", joka on käsittääkseni koostettu erilaisista sokereista, jotka vaikuttavat suolen sisältöä pehmentävästi. En muista, olenko koskaan juonut vihreää teetäni sitä tavalla tai toisella makeuttaen, mutta viimeistäänkin nyt olen näin tehnyt. Litku on nimittäin ilmeisesti hyvä sekoittaa esimerkiksi teehen, ja kun tuota tulee päivittäin juotua niin mikäs siinä. Maistuu oikeastaan paremmaltakin.Laksatiivista tavaraa tarvitsen siksi, etten kestä mitään kolmen päivän "tyhjennysväliä", tahdon sen vähintään joka toinen päivä. En ole aikeissa ryhtyä säännölliseksi käyttäjäksi, vaikka tavara onkin päivittäiseen käyttöön sopivaa.
Tällä hetkellä olen hyvillä mielin, jälleen innostunut opiskelusta ja stressaan tietenkin tehtäviä kirjoitelmia sun muita esitelmiä ja tenttejä. Ei tähän väliin oikeastaan muuta asiaa ollutkaan, kunhan tahdoin laittaa itselleni ylös tämmöisenkin kokeilun tai tiedon.
P.S. Lämpimät ja myöhästyneet tervetulotoivotukset kaikille lukijoille tähän väliin! :D
2 kommenttia:
Tää Blogger on siitä erittäin huono pleissi ettei pysty kommentoimaan suoraan, kuten vaikkapa Lärvikirjassa. Eli vastaan sulle tänne : --- )
Kiitän kehuistas! Ja mitä paranemiseeni tulee niin se ei todellakaan ole varmaa sillä 7 vuoden anoreksiahelvettiä ei noin vain olla pois pyyhkimässä ja niin kuin tekstissäni mainitsinkin: mä en tiedä millaista se muu, normaali, elämä on. En mä enää muista. Paranemisprosessi kestää vuosia ja omalla kohdallani en ole edes varma tulenko koskaan parantumaankaan -ehkä vain kykenen oppimaan elämään tämän sairauden kanssa.
Ja nyt raskausaikana niin kyllä, mieli on ollut myllerlyksissä mutta lähellekään kaikki ajatukseni eivät siihen todellakaan ole kohdistuneet vaan aikalailla juurikin kaikkeen muuhun. Ja kun mainitsit näin: "...ja saat jälleen totutella hyväksymään kehosi kuten näin raskausaikana" niin tuntuu hyvinkin utopistiselta ajatukselta sillä ensimmäistä kertaa IKINÄ (en muistaakseni ennen sairastumistanikaan oppinut sitä itsensä hyväksymisen jaloa taitoa) mä olen katsonut itseäni siedettävällä, joskus jopa miltein hyväksyvällä silmällä. Silti edelleen raskausaikana on aikalailla päivittäin ollut niitäkin hetkiä kun tekisi mieli leikata veitsellä kaikki se ylimääräinen pois ja oma olemus ahdistaa.
Mutta vauvamaha on pitänyt mut turvassa sairaalta minältäni siinä mielessä, etten oo enää voinut rääkätä itseäni sillä kehossani asuu toinenkin. Synnytyksen jälkeen tilanne on tyystin eri: ainoastaan mä asun kropassani eikä sairaus ole vieläkään hiljentynyt päässäni eikä se todellakaan hiljeni sillä, että saan syliini ihanan ihmeen, jota rakastan tuon ukkokultani ohella yli kaiken. Vaan se alkaa paranemaan vuosien kovalla työllä mutta ensin pitäis uskaltaa ottaa ensimmäinen askel siihen kovaan työhön eli uskaltaa parantua, uskaltaa päästää ruutineista irti ja ennen kaikkea uskaltaa päästää sairaudesta irti, joka on samaan aikaan paras ystävä ja pahin vihollinen. Sen jälkeen voisi olla realistista tulla sinuiksi itseni kanssa ensimmäistä kertaa voisinko sanoa ikinä sillä ennen sairauttakaan en sitä jaloa taitoa tainnut oppia. Pelkään miten käy synnytyksen jälkeen: vajoanko vai nousenko. Sillä se on pelkästään kiinni musta -ei siitä miten paljon rakastan miestä ja lastani tai miten paljon vihaan satuttaa sairauden kautta läheisiäni.
Toivottavasti tein pointtini selväksi ja ymmärrät edes hitusen selostuksiani : --- )
Heips! Huomasin vasta nyt, että sullakin on blogi. Liityin heti lukijaksi :)
Ihana muuten tämä vihreä ulkoasu <3
Lähetä kommentti