Ristiriitaista kamppailua räjähdyspisteeseen asti

Viime kirjoituksen jälkeen on mennyt hyvin ja huonosti. Vanhoihin rutiineihin on vähän tullut palailtua, olen saanut liikuttua ja opiskeltua. Kuitenkin sortumista on tapahtunut liikaa - mun piti esimerkiksi olla loppuvuosi herkkulakossa, mutta poikakaveri osti mysliä ja kierre pyörähti kivasti edellispäivänä taas käyntiin. En tiedä enää, kauanko kestän tätä soutamista ja huopaamista.

Mietinkin viimeksi juuri eilen, mitä jos vain luovuttaisin, antaisin mennä ja söisin mitä haluaisin, miten paljon haluaisin ja milloin haluaisin. Unohtaisin kalorit, ravintoarvot, ulkonäön ja kaiken. Kuitenkin tiedän, ettei se ole mahdollista. Olen elänyt laskematta kaloreita ja syöden vapaammin, mutta kaiken aikaa taustalla on aina kummitellut pelko lihoamisesta ja toive laihtumisesta. Jos siis alkaisin tällaiselle linjalle, olisin ennen pitkää syvästi masentunut enkä sosialisoisi edes sen vertaa, että poikaystävän kanssa jaksaisin jutella. Tiedän tämän kokemuksen perusteella.

Olen niin lannistunut ja itseinhoinen tällä hetkellä. Vain vähän päälle kuukausi sitten olin tuosta sivupalkin tavoitteestani kilon päässä ja nyt olen jälleen lähtöpisteessä. Miten voin sallia näin käydä... Nyt tuntuu siltä, etten pääse ikinä tavoitteeseeni. Sirpukkakin kirjoituksessaan puhuu syömishäiriön kehittymisestä joko vaihtoehtoon A tai B, ja itse olen enimmäkseen tuota säälittävää, inhottavaa, likaista ja iukuisesti tavoitteitaan saavuttamatonta A-tyyppiä. B:stä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja onnistun tällaisena tyyppinä ajoittain elämään, kunnes taas lipsun pelkkään ahmintaan ja itseinhoon.

En kestä ruumistani. En kestä sitä, kun ajatukset pyörivät koko ajan vain ruoan, kalorien ja oman kehon ympärillä. En kestä omaa saamattomuuttani, sitä etten voi hyväksyä itseäni missään mielessä etenkään tuon pudotuksen nollauksen vuoksi - siis kun menin taas lihoamaan. Ei kukaan voi pitää minusta, jos en itse pidä itsestäni, enkä vain voi mitenkään pitää itsestäni ennen kuin olen luopunut ylimääräisyydestä. Jos tentistä tulee hyvä tulos, hymyilyttää se hetken. Sekunnin kuluttua päähän tulee väistämättömästi ajatus: Mitä väliä sillä on, kun en edes ole mitään?Eihän tämä ole mikään saavutus.


Laihduttamisesta en voi ikinä luopua, se on ainoa tieni onnellisuuteen. Niin monesti olen saanut todeta olevani onnellinen vain, kun olen onnistunut syömään mahdollisimman vähän ja/tai laihtumaan. Muu on vain sumua, pieniä ilonhetkiä, jotka sekoittuvat muiden joukkoon. Todellista onnellisuutta on mielestäni kokonaisvaltainen tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen.

  En tiedä mitä sanoa. Ei kiinnosta, en halua. Kun osaisi vain olla ajattelematta ruokaa ja syömistä. Voisin tähän loppuun vaikka liittää purkauksen, joka näissä tuskissa on syntynyt (henkilökohtaisuus-, latteus- ja klisheisyys-varoitus, huom!):

Todellisuus tummenee, vaikka silmät pysyvät avoinna
Olemus suurenee, iho ja lämpö tuntuvina
Väsyttää muttei uneta
Kammottaa ajatella huomista
Olemus, lämpö ja ahtaus leviävät
Hallinta katoaa, tunteet piirittävät
Helistetään toivoa ja aurinkoa vaan -
muutos tapahtuu huomenna jos koskaan.

Somethingshit

Jep, sama linja on jatkunut ja vaa'alla en ole uskaltanut käydäkään. Äsken meni aamupalaksi kolme sämpylää voilla ja juustolla ähkien ja inhoten sekä itseäni että niitä tuhottavia. Inhon määrä on siis tällä hetkellä noussut ainakin potenssiin viisi ja yritän keksiä tekosyytä olla syömättä tänään mahdollisesti avokin valmistamaa päivällistä.

Olen sekoillut erään kirjoitelman aikarajan suhteen, minkä vuoksi stressikin nousi viikonloppuna siihen toiseen potenssiin. Luulin, että kirjoitelman deadline olisi ollut ensi maanantaina, mutta se onkin jo tällä viikolla. Jes. Pari kirjoitelmaa siis tälläkin viikolla...

Tällä hetkellä en enää edes varsinaisesti pyri saavuttamaan tuota sivupalkin tavoitettani, mikä siis on about tästä painosta -8kg, tänä vuonna kun menee aivan mahdottomaksi. Sen sijaan yritän vain päästä sen kirotun kymmenyksen alle ja saada säännöllistettyä päivittäisen liikunnan. Pakko ainakin aloittaa ensi vuosi kevyemmin.

Aijuu, poikaystävä sanoo, että kun tarpeeksi hänelle jotain hoen, siitä tulee hänelle(kin) totta. Eli kun olen hänelle tässä läskiahdistellut (siiinä toivossa, että tuo sanoisi jotain "ethän sä mikään läski ole" tai jotain itsetuntoa kohottavaa), hänkin näkee minut läskinä - näin hän siis sanoi. Samalla tajusin, etten voi ikinä olla kaunis hänen silmissään, kun en voi sitä olla omissa silmissänikään. Jes.

Mitä muuta lisätä? Ahdistaa, stressaa, läskittää ja itkettää. Voisin mennä ja räjäyttää kaikki maailman leipomot, alkaa ylivaltiaaksi ja julistaa leivän teon kuolemanrangaistavaksi toiminnaksi. Tai sitten vain voisin olla syömättä sitä pullamössöä. Niin. Kumpihan olisikaan se realistisempi vaihtoehto.. (tämä räjäytyshomma ei ole mikään uhkaus vaan täysin fiktionaalista ja liioiteltua mielen angstia!)

JÄLLEEN

Tänään mun piti taas pitää leivontapäivä, kun on tullut kaikki pakastimen leipävarannot tuhottua. No, kuinkas sitten kävikään - ahmin koko leipäsatsin (pellillinen sämpylöitä) sillä kirotulla voilla ja juustolla. Olivat vielä vasten omaa makumieltymystäni, mutta silti ne piti syödä. Seurauksena tutut ja ah-niin-ihanaiset lamaannuttavat vatsakivut ja pari kumarrusta "posliinijumalalle".

En ole saanut aikaiseksi tänään mitään opintojen eteen. Piti tehdä yksi rästihomma, mutta aamulla sitten upottauduin datailun syvänteisiin, yritin paastota ja käytyäni kaupassa aloin leipoa. Ruoan kierrätyksen tuloksena jälleen väsyin ja nukuin kolmisen tuntia päikkäreitä. Jes.

Tällä hetkellä ahdistaa niin henkisesti kuin fyysisestikin niin, etten osaa tehdä mitään. Tahtoisin purkaa tuskiani jollekulle, mutta mulla ei ole ketään, kuka tietäis mun syömisvammailuista tällä asteella. Avokille on tullut ilmi, omien sanojensa mukaan, että "suhteesi ruokaan on häiriintynyt" , mutta hänellekään en ole kertonut "kierrätystoimistani". Samoin eräälle ystävälleni olen vuodattanut pari kertaa kännissä näitä asioita (laattailua lukuunottamatta), mutta hänen mielestään, kuulemma anoreksiaa vuoden sairastaneena, mulla ei oo mitään syömishäiriötä. "Ei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee."  

Tähän päätelmään olen nyt itsekin tällä viikolla kallistunut. Olen ikuisuus/jojolaihduttaja ja siinä kaikki. Pari päivää menee paastotessa ja kolmantena tapahtuu tuhoja. Varmasti jokainen ikuisuuslaihduttajakin tuskailee massansa kanssa päivittäin ja repsahtelee (tosin ei niin pahasti) kuten minäkin. Vaaka määrää, itkeekö koko matkan kaupungille asioimaan vai ei, vai lähteekö sinne ollenkaan (läski)ahdistuksissaan.

Jostain syystä vain tämä määritelmä ei kelpaa mulle. Mun mielestä mä olen enemmänkin kuin vain satunnainen laihduttaja, että tää että mun koko elämä ajatuksineen kaikkineen pyörii joka sekunti vain syömisasioiden, oman kehon ja näiden koktailin aiheuttaman ahdistuksen ympärillä, ei olisi mikään oma valinta. Eihän se olekaan. En tahdo tuskailla sitä, tuliko tomaatit punnittua oikein, uskallanko syödä omenasta enemmän kuin kuoret, yleensäkään millekään syömisasioille ei tahtoisi urhata kaikkea aikaansa ja ajatuksiaan, mutta näin vain on ja on ollut jo sen seitsemisen vuotta.

Pähkinänkuoressa: angst + ahdistus

Erilaista makeutusainetta

Jep, ostin vihdoin "laksatiivista oraaliliuosta", joka on käsittääkseni koostettu erilaisista sokereista, jotka vaikuttavat suolen sisältöä pehmentävästi. En muista, olenko koskaan juonut vihreää teetäni sitä tavalla tai toisella makeuttaen, mutta viimeistäänkin nyt olen näin tehnyt. Litku on nimittäin ilmeisesti hyvä sekoittaa esimerkiksi teehen, ja kun tuota tulee päivittäin juotua niin mikäs siinä. Maistuu oikeastaan paremmaltakin.

Laksatiivista tavaraa tarvitsen siksi, etten kestä mitään kolmen päivän "tyhjennysväliä", tahdon sen vähintään joka toinen päivä. En ole aikeissa ryhtyä säännölliseksi käyttäjäksi, vaikka tavara onkin päivittäiseen käyttöön sopivaa.

Tällä hetkellä olen hyvillä mielin, jälleen innostunut opiskelusta ja stressaan tietenkin tehtäviä kirjoitelmia sun muita esitelmiä ja tenttejä. Ei tähän väliin oikeastaan muuta asiaa ollutkaan, kunhan tahdoin laittaa itselleni ylös tämmöisenkin kokeilun tai tiedon.

P.S. Lämpimät ja myöhästyneet tervetulotoivotukset kaikille lukijoille tähän väliin! :D

Muistutukseksi itselle

Kokoan tähän nyt vähän faktaa ja sääntöä itselleni muistutukseksi, että kuinka asiat rullaa parhaiten mulla.

Älä leivo itseksesi, pidä huoli että on joku syöjänä

ABC ei toimi, oltava yksi mättöpäivä viikossa

Blogeihin yms. syventyminen vasta velvollisuuksien jälkeen

Olen tässä siis pariin otteeseen "kokeillut" ABC:a, mutta jotenkin se pilkuntarkka päivittäinen kalorimäärä ei toimi mulla. Itse toimin paremmin, kun syön vähän vapaammin. Kaiken lisäksi en edes yhtenäkään päivänä ole päässyt siihen "päivän kalorimäärään", aina on jäänyt alle.

Olen tänään, kuten koko viikon torstaista eteenpäin, lueskellut sh-artikkeleita, blogeja ja muita tekstejä. Tänään jo aloin sitten panikoida esimerkiksi rasvan puutetta ja liian nopeaa laihtumista, ja päätin syödä leipää. Leivoin jälleen pari kokonaista kakkoa, ja söin puolitoista. Voineen ja juustoineen. Olo on täysin epäonnistunut ja pahoinvoiva. Mikä on pahempaa kuin neljä mättöpäivää viikossa? - Viisi mättöpäivää.

Paljon on tullut katseltua kuvia esimerkiksi blogien pitäjistä ja niin monesti todettua, etten ikinä tule saavuttamaan jo kauan ihannoimaani ja tavoittelemaani kehoa. En ainakaan tällä menolla. Koko kehoni on yksinkertaisesti vain leveä ja lyhyt (tappimainen ruumiinrakenne synnyttäjän lantioluilla ja leveillä hartioilla), eikä siitä mitenkään voi muodostua kapeaa ja pitkää. Ehkä kuitenkin kun kehon läskit eivät tunnu, siis tarpeeksi laihduttuani, voin olla onnellinen tällaisessa pötkyläruumissa rumine kasvoineni.

"Hello darkness my old friend"

En mennyt eilen luennolle. Lähdin polkemaan vesisateessa kauppaan tuhottuani avokin pöydälle jättämät sämpylät. Ostin mättöä, joita kotona kierrätin vatsani kautta vessaan. Kierrätin ruokaa eli rahaa ainakin viitisen kertaa eilen.

Eilisen piti viimeistään mennä hyvin. Olen jo tuhottoman paljon jäljessä loppuvuoden aikataulustani, mutta tahdoin vielä eilen suorittaa viimeisen ruoankierrätysrituaalin tänä vuonna (toivottavasti).

Mittailinkin juuri itseäni. Olen ihan mittanauhankin mukaan lähtöpisteessä, eli totaali luuseri - sietämätön olento, joka ei ansaitse elää. Kuitenkin eilen illalla muistin vanhan minäni. Tämäkin minä oli jo paljon kokenut mm. bulimareksiaa, mutta noina aikoina olin onnellinen. Menin minne halusin, miten ja milloin halusin, ja aina onnistuin pitämään hauskaa. Tällä hetkellä olen pirttihirmuuntunut tiukkapipo, joka lihoo.

Kurkkukivuissani ja henkisesti jopa olemattomuuden tasolla ollessani ruoankierrätyksen ja -ahmimisen aiheuttaman synkkyyden ja itseinhon maailmoissa surkuttelin, miksei vain ihmiselle riittäisi numerot. Miksi ruoan pitää maistua joltain, miksi sitä pitää valmistaa ja maustaa ja syödä. Mieluummin söisin puhtaita numeroita, enkä mitään susia lampaiden vaatteissa. Jos minun pitäisi luopua jostain aististani, olisi se ehdottomasti makuaisti.

Tänään pitäydyn linjassani. En kestä enää itseäni. Kaiken tämän ahmimisenkin olisin varmasti voinut välttää, jos olisin voinut purkaa ahdistustani perinteisesti viiltelyyn. Kuitenkin olen jo kauan aikaa sitten luvannut avokilleni, etten enää ikinä sitä harjoita. En tahdo valehdella hänelle, enkä oikeastaan enää lisää arpia.

Pitää lähteä kaupungille, ihmisten keskelle. Ahdistus.

Hetki omaa aikaa

Saan nyt olla noin viikon omissa oloissani, kun avokki sai itselleen vapaa-aikaa ja lähti sukuloimaan. Olen nyt hyvillä mielin, vaikka pelkäänkin reagoivani yksinäisyyteen sillä inhottavalla täytän-tämän-tyhjyyden-ja-yksinäisyyden-tunteen- menetelmällä, vaikken ole varma, päteekö kohdallani syöminen moisiin tunnistamattomiin alitajuisiin tekijöihin. Enhän edes tiedä, kärsinkö jostain yksinäisyydestä, kun silloin useimmiten tulee ahdettua vatsa kipeäksi.

Ennemminkin sanoisin ahmivani yksin ollessani vain ja ainoastaan sen takia, että häpeän syödä muiden edessä tai läsnäollessa. En ole ikinä ennen osannut yhdistää tuota yksinäisten hetkien hyväksikäyttöä nurinperiseen merkitykseensä, ennen kuin eräältä nettituttavalta sain tällaisin kommentin.

Joka tapauksessa, tänään suunnitelmissa on karmaiseva kaupassa käynti, dieetin suunnittelua (kun eilinenkin meni pannukakuksi HEHHEH - no, oikeastaan 1,5 kokonaiseksi leiväksi päällysteineen) sekä erään kirjoitelman loppuun saattaminen. Tosiaan, pärjäsin eilen loistavasti koko päivän melko minimaalisella ruokailulla, mutta leivottuani ja istuttuani telkkarin eteen, päässä naksahti ja ahmin. Vaikka tiesin, kuinka paljon olin käyttänyt jauhoja ynnä muuta turhaa leipien tekoon, annoin mielihalun viedä verukkeella "loppuvuoden elän tiukasti". Ei näin.

Olen tässä viime aikoina lueskellut Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä ja ihastunut kyseiseen teokseen. En ole koskaan lukenut sh-aiheisia kaunokirjallisia teoksia, mutta väittäisin tämän toimivan minulle niin, kuin monelle Marya Hornbacherin Elämä kateissa -teoksen: samaistuttavia kohtia ja lauseita löytyy melkein joka aukeamalta. Sallikaa minun sitatoida:

Mutta minullapa on ollut hänet, minun on suotu tuntea tuo sydän, tuo jalo sielu, jonka läheisyydessä olin mielestäni enemmän kuin olinkaan, koska olin kaikkea mitä saatoin olla. Hyvä Jumala! Eivätkö käytössäni olleetkin silloin sieluni kaikki voimat?

Kyseisessä kohdassa siis nuori Werther tuskastelee 'kiellettyä rakkauttaan' erästä naista kohtaan. Kuitenkin tässä tunsin hirvittävää samaistumisen tunnetta: Vain vähän aikaa sitten vielä minulla oli jotain, jonka ansiosta olin enemmän kuin olinkaan + miljoonia muita mielleassosiaatioita kyseisestä pätkästä ja muista teoksen kohdista. Olin hetki sitten pienimmilläni ikinä ja olin mitä onnellisin. Kaiken kaikkiaan, jos tuntee jonkin raastavan sieluaan, on tähän teokseen helppo mielestäni samaistua; suosittelen sitä myös ylitsepursuavien aforismiensa vuoksi kenelle tahansa.

Kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja erään tulevan luku- ja kirjoitusprojektin suoritettua, luen vihdoin sen Hornbacherin. Tällä hetkellä vain on vielä esimerkiksi tätä kirjoitelmakurssia jäljellä kaiken muun lisäksi, että taitaa mennä kirjan lukeminen joululle. Joululle? Loistavaa, lisää stressattavaa.

Lähtöpisteessä

Tällä hetkellä on menkat ja älytön läskiahdistus muun kiireahdistuksen lisäksi, sillä kävin herättyäni vaa'alla ja se ilmoitti painokseni lähtöpainoni, eli yli sen kirotun kymmenyksen.

Nyt otan tosissani itseäni niskasta kiinni. Aloitan jonkun jännän dieetin, minkä modifioin itselleni sopivaksi. Yksi mättöpäivä viikossa (meni jo eilen, sillä tämän dieetin piti alkaa jo eilen). Ensisijaisen tärkeää olisi päästä pois tästä hiilari- ja suklaakoukusta. Niin hyvin osasin elää ilman ja pääsin pienimmilleni ikinä ja nyt tuo kaikki on vain kitkerä muisto, kun vartaloni hyllyy jokaisella ottamallani askeleellakin.

Tahtoisin tällä hetkellä vain niin kovasti hyväksyntää. Surullista, mutta totta. Opinnot ovat alkaneet luistaa, mutta paino on hilautunut kauhistuttaviin lukemiin. Tahtoisin kuulla esimerkiksi poikaystävältäni hänen pitävän ulkonäöstäni, mutta tällaisia kohteliaisuuksia (kuten myöskin rakkaudentunnustuksia) en ole saanut häneltä kohta vuoteen. En väitä, että itsetunto-ongelmani ovat hänestä riippuvaisia, mutta olisi se varsin jykevä shotti saada kuulla pitkästä aikaa jotain hyvää itsestä. Viime aikoina olen häneltä vain saanut kuulla olevani epäsosiaalinen, laiska, tylsä ja frigidi. Asioita, jotka pitävät paikkaansa, mutta mitä nainen ei todellakaan halua kuulla rakastetultaan. Hän sanoo näitä vain, jotta tiedostaisin ongelman ja tekisin niiden eteen jotain, mutta en osaa. En voi tuosta noin vain muuttua sosiaaliseksi, en halua joka viikonloppu lähteä ryyppäämään ollakseni jännä, eikä minussa ole mitään nappia, mistä "sytyn" halutessani. Vain laiskuutta osaan työstää.

Tänään otan rutiinini jälleen kokonaisvaltaisesti takaisin päiviini. Ne tuovat turvallisuudentunnetta, vaikka välillä tuntuvatkin väkinäisiltä ja epämiellyttäviltä. Esimerkiksi liikunta on yksi rutiini, josta ensimmäisenä tahdon laistaa. En kuitenkaan kestä itseäni enää päivääkään tässä hyllyvässä, vaatteiden kiristmässä kehossa. Mässäily saa minut vain väsyneeksi ja lamaantuneeksi, hukkaan tuhansia tunteja hetkellisen mielihyvän saavuttamiseen, joka kuitenkin taas hetken kuluttua iskee takaisin mieleen hirvittävänä itseinhona ja masennuksena.

Haen uuden ruokapäiväkirjan ja toivon sen tsemppaavan minua edes vähän eteenpäin. Tästä painosta nyt sitten blogini tavoitelistankin mukaan kahdeksan kiloa pois, ja voin olla tyytyväinen uutenavuotena. Toivon vain, että tällä hetkellä on vielä turvotusta hiilarimässyistä ja menkoista, ettei paino tosissaan ole tuo silmiä ja mieltä raiskaava tuholaisluku.

Jännää, kuinka yksi esine voi niin helposti muodostua pakkomielteeksi. Ei nyt tietenkään vaaka kaikkea kerro, mutta itselleni se on melko totuudenmukainen tuomitsija. Tällä hetkellä vaa'an lisäksi ansaittua tuomiota julistavat vaatteeni: yksikin toppi, joka ei ikinä ole puristanut tai kiristänyt, on tällä hetkellä ylläni kuin makkarankuori. Kuka tällaista oloa kestää? Koko ajan iho kihelmöi, läskit painautuvat kehoa vasten ja iho särkee läskien määrästä.Tarvitseeko edes sanoa, että tällä hetkellä inhoan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Onkin sanottu, että jonkin asian arvoa ei tiedä, ennen kuin sen menettää. Minulla oli pieni paino, ja nyt tosissaan tiedän mitä se minulle merkitsi, vaikka se silloin tuntui riittämättömältä.